Sunnuntaiaamu avautui kylmänä ja kuivana, eikä se ollut ollenkaan huono asia. Nautin aamupuuron yksinäni muun perheen vielä nukkuessa, poikkeuksellisesti kaurapuuroa, vaikka normaalisti sunnuntaisin on riisipuuron vuoro. Reppu oli pakattu jo edellisenä iltana, mietin vielä tarkenisiko matkan teepaidassa. Muistelin mielessäni majakanvartijan runoa: "Kolmantena lokakuuta. On syntymäpäiväni päivä tää, muttei vierasta ketään näy. Sade vain kattoon ryöppyää, lounaasta tuuli käy." (Tove Jansson, Muumipappa ja meri) ja sanelin puhelinvastaajaani uuden viestin: "... en nyt pysty vastaamaan, sillä olen pitkällä matkalla - matkoilla, niin kuin tällaisena päivänä tavataan sanoa. Voit laulaa terveisesi äänimerkin jälkeen." Eiliset flunssan oireet olivat poissa; olin huolestuneena todellisista tai kuvitelluista taudinoireista jättänyt viimeistelylenkin ja saunakaljankin väliin, mutta nyt aamulla olo tuntui mukavalta. Olin varsin myöhään tehnyt päätöksen lähteä tälle matkalle ja erityisesti päivämäärän houkuttamana pidin tätä hyvänä "ulkoruokintakauden lopettajaispäivänä". Nyt oli aika ja herra 47 oli valmis.
Pulkkisen Janne otti kyytiin ajallaan ja kohta olimme kohtalotovereittemme kanssa Tikkurilassa. Pukuhuoneeessa tapasin tekopaikkakunnan miehen, joka oli tullut tänne puolikkaalle. Mietin varustusta ja totesin etten teepaidassa tarkene, vaan pitää olla pitkähihaista. Lähtö oli kello 12. Saamani ohjeistuksen mukaan suositeltu sykealue oli 145-160 eikä täyttä hönkää kannata laittaa päälle ennen 30km pylvästä. Lähtö oli verkkaisen rauhallinen, mutta silti mittari nakutti lähempänä ylärajaa kuin alarajaa. Totesin, ettei haittaa kunhan pysyy rajoissa. Vierelläni juoksi nuori puoluejohtaja, jonka valinta oli tehty edellisen vastaavan matkani aikana: kesäkuun alussa Tukholmasta palatessa uutisissa kerrottiin mm. Ronald Reaganin kuolleen ja Jyrki Kataisen tulleen valituksi Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi. "Jyrki, mikä on tavoitteesi?", joku toimittajaa leikkivä kanssajuoksija kyseli häneltä. -"Päästä maaliin". Huomasin kokoomusjohtajalla olevan kanssani yhteisen tavoitteen. Tein kuitenkin varmuuden vuoksi pienen irtioton.
Myöhemmin juoksun varrella juttelin puolitutun kaverin kanssa muutaman kilometrin ajan. Hänellä oli takanaan näitä matkoja enemmän kuin minulla. Tuijottelin mittaria ja pelätessäni pulssini pysyvän liialti ylälukemissa jättäydyin hieman. Huoltopisteillä nautin kaikkia saatavissa olevia kiinteitä ja nestemäisiä virvokkeita: suolakurkkua, banaania, vettä ja Texalia. Lämmin vesi maistui kylmää paremmin.
Ensimmäisen kierroksen täyttyessä kuulin kuulutettavan tunnin kuluneeksi. Säikähdin hieman, sillä olin etuajassa. Minulle oli suositeltu 6.05 min min/km, jolla tavoiteaika olisi 4.15-4.20. Itselleni olin asettanut ääneenlausuttavaksi toiveeksi kesäkuisen Tukholman ajan (4.34) alittamisen, rohkeammin sanottuna alle neljän ja puolen. Nyt olin huolissani siitä, että liian kovalla vauhdilla ajaisin itseni piippuun.
Toisella kierroksella yritin hillitä hieman, muttei tahtia ole helppo muuttaa. Puolikkaan ajaksi tuli jotakin 2.01 ja risat. Pitkähihainen paita ei ollut ollenkaan liikaa, sillä vielä toisella kierroksellakin aukeilla paikoilla tuuli tuntui kylmältä. Melkein kaipasi hansikkaita. Tihmoi pikkasen, mutta tuskin huomasin sitä. Vasta neljännellä kierroksella sisäinen hehku olisi varmasti riittänyt lyhythihaisellakin juoksemiseen.
Kolmannella kierroksella reitti alkoi jo olla melko tuttu. Vantaan maratonissa on sellainen järjestely, että ensimmäisellä kierroksella opetellaan reitti yhdessä koko porukalla ja sittenhän sen osaa juosta jo yksinkin. Ongelmaksi voi koitua huono laskupää, sillä vaarana on lähteä vielä viidennelle kierrokselle, kun lopussa nuppi ei ole ehkä kirkkaimmillaan. Porukkaa oli melkolailla harvemmassa kuin Tukholmassa ja kerran säikähdin kesken ajatuksieni - jos niitä oli - olevani eksynyt reitiltä, kun muita juoksijoita ei näkynyt. Vaan ei hätiä, kyllä minä jäljillä olin. Kolmannen kierroksen väliajan katsominen pääsi unohtumaan, kun kuulin nimeäni huudettavan. Emmi ja Jonas olivat tulleet kannustamaan ja lupasivat odottaa maalissa. Tahti oli kaiketi pysynyt aika tasaisena tämänkin kierroksen ajan.
Alkoi viimeinen kierros ja minulla oli lupa ottaa kaikki irti. Mutta kaikkihan oli jo irti. Tutkimustavoitteekseni olin asettanut, missä kohden matkaa tämä kaikki alkaisi taas näyttäytyä mielettömältä ja millainen korrelaatio sillä olisi reisien jäykistymisen kanssa. Jonas kysyi jälkikäteen, mitä oikein ajattelin juoksun aikana. En osannut vastata muuta kuin sillä hetkellä ainoan muistamani ajatusnäytteen: "kolkytkaks,kolkytkaks,kolkytkaks,..." Jos se oli ollut neljäkymmentäkaksi, olisi sillä toki ollut kytkös kaiken tarkoitukseen. Mutta 42 on jo liian lähellä maalia, ei silloin ole aikaa ajatella ajattelemistaan.
Joka tapauksessa viimeisellä kierroksella kukaan ei enää ohittanut minua, sillä he olivat jo maalissa tai lähellä sitä. Itse kyllä ohittelin muita, mutta ne ohitukset eivät muistuttaneet urheiluauton kevyttä kiihdytystä vaan ohittaja oli pikemminkin kuin raskaassa ylilastissa oleva puutavararekka, joka yrittää ylämäessä karavaanarin ohitusta silläkin yhtäläisyydellä, että vastaantulijoiden on parempi väistää. Tässä vaiheessa muuta kevyttä liikennettä oli jo reitin varrella ja muutamaan kertaan kerroin kyselijöille, että ihan maratonin mittaista matkaa täällä ollaan juoksemassa. Joutuipa eräässä risteyksessä sattumalta paikalla ajellut kollegakin odottelemaan, että ehdin hölkötellä alta.
Juottopisteellä mieltä lämmitti, kun nimeltä mainiten kannustettiin. Luulin jo tuntevani, mutta niinhän se on, että apinan tuntevat kaikki, vaikkei apina ketään tunnekaan. Tällaiseen yksilöllisyyteen ei kyllä isommissa tapahtumissa pääse. Yritin kiristää vauhtia ja nostaa pulssia, mutta kehoni ei oikein totellut minua. Reidet olivat jäykät, mutta tällä kertaa tämä jäykkyys oli hiipinyt pikkuhiljaa, enkä ollut huomannut ajattelevani tämän juoksemisen ja kaiken muunkaan olevaisen mielekkyyttä kovin kritisoivassa mielessä. Välillä olisi tehnyt mieli heittää kävelyksi, mutta sellaista minulla ei ollut lupa tehdä muualla kuin huoltopisteillä. Lopulta eräässä tosi hitaassa ohituksessa kuulin vierustoverin mainitsevan, että kuusisataa metriä vielä. Se tuntui pitkältä matkalta. Risteys, josta lähdetään uusille kierroksille tai maalin, oli edessä. Lupa kääntyä vasemmalle. Otin huomaamattoman loppukirin - minä kyllä huomasin sen itse, mutta tuskin muut - kohti ajannäyttötaulua, kuulin jostakin kannustushuudot ja kohta kone piippasi. Olin maalissa ajalla 4.04.14 - oma ennätykseni oli parantunut puolella tunnilla.
Analysoin onnistuneen juoksuni tekijöitä: Vantaan reitti on aika tasainen. Helle ei haitannut. Lokakuussa harjoittelukautta oli pitkälti takana. Ruuhkassa juokseminen rajoittui hyvin lyhyeen matkaan alussa. Monessa suhteessa tämä oli erilainen maraton Tukholmaan verrattuna. Molemmista jäi hyvä maku: ystävälliset ihmiset reitin varrella tai huoltopisteillä.
Oli aika menna kotiin. Suihkussa ihmettelin hetken merivettä, mutta suola tulikin omalta otsalta. Pientä tankkausta edelleen ja kohta vieraat saapuivat. Kuohuviinipullo poksahti. Katjan tekemä synttärikakku maistui hyvin niin itselleni kuin pihan lapsille, joita vieraanani oli toistakymmentä. Illan päätteeksi Jonas korkkasi vielä pullon Speysiden suunnan single malttia, jota maistelimme ohuet makoisat siivut.
Uni oli hivenen levotonta. Juoksu taisi vielä jatkua yölläkin. Aamulla töihin pyöräillessä huomasi jaloillaan jotakin tehneensä, sen verran tukkoista ja vaivalloista polkeminen oli.
