Varhain sunnuntaiaamuna metro on täynnä juoksijoita. Juoksijoiksi heidät tunnistaa kengistä, repusta, varusteista, asenteesta, kaikesta. Ja siitä, että heillä on sama suunta kuin minulla. Barcelonetan metroasemalta pääsee L4:llä Urquinaonaan ja sieltä L1:lla Placa Espanyalle. Kävelymatkaa on puolisen kilometria ja koko matkaan menee 31 minuuttia. Reitti on tuttu, kun harjoittelin sen eilen noutaessani numerolappua ja chippiä. Menen juoksijoille varattuun messuhalliin, riisun ylimääräiset vaatteet ja survon ne eilen saatuun Barcelona Marato -reppuun ja luovutan repun vaatesäilytykseen. Aikaa on vielä runsaasti.
Juoksu starttaa vasta 8:30. Kiertelen hallissa ja huomaan vessajonon pitkäksi. Hölkkäilen hallia ympäriinsä ihmisten seassa ja tutkin juoksijoiden selkälappuja, joissa on etunimet. En näe suomalaisia.
Aika kuluu ja kohta väki rynnii ulos. Oviaukko on ahdas tuhansille juoksijoille. Muistelen lukeneeni noin yhdeksän tuhannen juoksijan ilmoittautuneen maratonille. Pääsen ulos ja etsin oman karsinani: 3:30-4:00. Ilmoitin pröystäillen tavoitteekseni alle neljän tunnin. Sehän tavoitteeni on, vaikken sitä koskaan ole saavuttanutkaan. Arkangelissa ei ollut kaukana, alle kahden minuutin päässä. Näen ensimmäisen suomalaisnimen ja juttelen Jukan kanssa lähtölaukausta odottaessamme. Sitten siinä on jo useampia suomalaisia: Gerd on pukeutunut kansallispukuun, tosin kengät eivät varmaankaan ole alunperin tähän asuun kuuluneet.
Laukaus kajahtaa. Kestää lähes sekunnilleen neljä minuuttia tepastelua kohti lähtöviivaa ennen kuin virallinen matka alkaa ja pystyn ottamaan juoksuaskelia. Ruuhka on silti vielä melkoinen. Sykemittarini toimii taas hassusti, se näyttää lukemia parinsadan kieppeillä.
On loistava juoksusää. Lämpötila on noin kymmenen astetta ja sade roikkuu ilmassa mutta ei pudottaudu, mitä nyt tihmoo hieman. Etenemme kohti Camp Nouta. Matkanopeus on alle 6 min/km ja ohittelen kanssajuoksijoita. Kohta kierrän massiivista jalkapallostadionia. Tänne täytyy vielä palata.
Ensimmäiseen viiteen kilometriin kuluu aikaa reilut 28 minuuttia. Täällä on mittapisteet viiden kilometrin välein ja heti niiden jälkeen tulee juottopisteet. Vesi on tarjolla pulloissa. Urheilujuomaa tarjotaan välillä pulloissa, välillä mukeissa. Urheilujuoma ei onneksi ole Gatoradea, jota kohtaan minulla on ennakkoluuloja, sillä minun epätieteellisen tilastomatematiikkani mukaan se on aiheuttanut minulle vatsaongelmia. Täällä juoma on sinistä tentun näköistä Poweradea joka menee alas mukavasti. Tällä reissulla vatsan kanssa ei ole ongelmia. Pullotarjoilu on kätevää, koska se vähentää ruuhkia juottopisteillä. On helpompi hörppiä juotavat matkan varrella kuin pysähdellä vähän väliä. Varsinkin loppumatkasta osaan arvostaa pullotarjoilua, sillä käyntiinlähtö pysähdyksen jälkeen kankein jaloin on aina rankkaa, parempi on pitää tasainen tahti yllä. Aiemmilla juoksuillani muistaakseni vain Dubaissa on juomatarjoilut olleet pulloissa.
Matka etenee mutkitellen. En ole aina aivan varma missä mennään, kun muistelen mutkikasta reittikarttaa. Reitti on hieno matkailukierros Barcelonan keskeisiin kohteisiin. Myöhemmin selviää, että reitti on muuttunut edellisvuodesta ja siitä kartasta, jota olen tuijotellut.
Seuraavan viiden kilometrin aikana ohitan yli sata ihmistä ja vauhti on hieman nopeampi kuin 5’30/km. Tämä vakiintuu nopeudekseni melkein 30 km kohdalle saakka. Katselen nimiä ihmisten selistä ja yritän bongailla suomalaisia. Ympärilläni puhutaan espanjaa, katalaania, ranskaa, italiaa, saksaa ja englantiakin. Juttelen hetken Katjan kanssa, mutta hän puhuisi mieluummin saksaa. Eikä Pauliinakaan osaa suomea. Myöhemmin Pepe kertoo, että juoksijoista puolet on Espanjasta, puolet ulkomailta.
Juoksijoissa on mukana paljon sellaisia, joilla on Tiibet-otsapanta. Matkan varrella on muiden joukossa kannustamassa oransseihin kaapuihin pukeutuneita munkin oloisia tyyppejä, jotka jotenkin yhdistän Tiibetiin. Tässä on jonkinlaista aktiviteettia ilmassa. Läpsäytän kättä munkin kanssa.
Katselen aktiivisesti ympärilleni. Muistutan itselleni, että olen täällä turistin töitä tekemässä eikä silloin kannata jättää nähtävyyksiä katsomatta. Sagrada Familia sävähdyttää ja tuijottelen korkeuksiin, vaikka kannustajia on kadunvarsi täynnä. Tännekin on palattava.
Joltakin edelliseltä reissulta jääneen geelipussin tyhjennän ennen 25 km juomapistettä ja hörpin vedet päälle. En tiedä onko se tarpeeseen, mutta mitäpä tuota enempää kantamaan. Yleensä minulla ei ole ollut omia eväitä juoksussa mukana, mitä nyt joskus tilkkanen whiskyä.
Juoksu kulkee kuin leikki ja laulu, ohitan kolmenkymmenen kilometrin aikana yli seitsemänsataa juoksijaa, mutta ensimmäisen suomalaisen huomaan vasta jälkipuoliskolla. Monen selkä ja takapuoli tulee tutuksi. On selkiä jotka etääntyvät ja häipyvät horisonttiin. On selkiä jotka ohitan, mutta jotka kohta taas ohittavat minut. On selkiä, joiden kanssa tahti sama pitkät matkat.
Ensimmäinen puolikas menee aikaan 1h 54min 33sek, joka on minulle hurja, mutta samalla hehtaarilla kuin ensimmäinen puolikas viime kesäkuussa Arkangelissa, joten en säikähdä. Rohkaistun ajattelemaan, että neljän tunnin alitus on mahdollinen, mutta samalla muistelen väsähdystä syksyisellä Espoon rantamaratonilla ja olen nöyrtyvinäni. Parissa kohdassa juostaan katua pitkä matka eteenpäin samalla kun nopeammat tulevat jo toista puolta vastaan. Avinguda Diagonalia juostaan noin viiden kilometrin osuus edestakaisin ja se tuntuu hieman tylsältä. Kääntymispaikan luokse on piristykseksi laitettu iso pääsiäismuna, torni nimeltä Torre Agbar vuosimallia 2005 ja kääntymispaikalla huomaan kaverin selästä että hän on Pekka. Morjestan ja juttelemme jonkin matkaa. Pekka on järvenpääläinen järvenkiertäjä ja maratoneja hänellä on takana yli kahdeksankymmentä. Saan kutsun Tuusulanjärven maratonille ja lupaan tulla jonakin keväänä. Lähestymme kolmenkympin kohtaa ja vauhti on käymässä minulle liian kovaksi. Hellitän hieman ja Pekka menee menojaan. On tämänkin vitosen vauhti vielä melkein 5’30/km ja ohitettujen määrä yli sata neljäkymmentä, mutta tästä eteenpäin ollaan hidastuvassa liikkeessä.
Sykemittarini käyttäytyy edelleen oudosti. Ajattelen jo heittää sykevyön menemään, mutta mitäpä sitä, kun se ei paina eikä vaivaa. Välillä mittari näyttää nollaa ja välillä kahtasataa. En välitä siitä, en tarvitse sitä, paitsi ehkä kellona. Kontaktia pitäisi olla sykevyöhön, sillä iho on hikimärkä, paita on märkä, lippalakki on märkä. Paitana minulla on tälläkin kertaa - varmaan jo neljättä maratonia - Neil Youngin konsertista heinäkuulta 2001 ostettu mukavasti kulahtanut teepaita. Kengät on Asicsit vuosien takaa, näilläkin olen maratonin tai kaksi aiemmin juossut ja hyvin tuntuvat pelaavan. Olivat mökkikenkinä pari kesää ja kun huomasin että ovat hyvässä kuosissa vielä niin otin takaisin palvelukseen reservistä. Mutta ehkä nyt olisi aika käydä taas kenkäkaupassa.
Kolmenkympin kohdalta Forumin nurkalta käännytään paluumatkalle merenrantaa pitkin. Kannustusjoukkojen pitäisi olla kotinurkilla Ciutadella-puiston kulmilla ennen 35 km ajanottoa. Meren äärellä ei ole kylmä, mutta ei erityisen lämminkään. Etenemme Olympia-satamaa ja uimarantoja sivuten kohti kahta korkeaa rakennusta, jotka toimivat tunnistettavina maamerkkeinä kaukaakin: Hotel Arts Barcelona ja Torre Mapfre. Ohittelen edelleen. Vauhti hiipuu, mutta on vieläkin nopeampi kuin 6min/km. Huomaan hokevani itselleni "kuuden minuutin vauhti riittää", sillä vauhdilla päästään vielä alle neljän tunnin suoritukseen.
Mutta nyt odotan jo kotijoukkojen näkemistä. Tunnistan oikealla Estación de Francia -rautatieaseman, jonne eilen saavuimme lentokentältä. Siitä ei ole vuorokauttakaan ja olen jo juoksennellut kaupunkia ristiinrastiin. Tällainen tutustumiskierros onkin tehtävä heti alussa niin kaupunki on otettu haltuun. Vuorokausi sitten kone oli juuri laskeutumassa.
Valitsen vasemman kaistan, sillä oletan kannustusjoukkojen olevan sillä puolella. Näen edessäni ambulanssin vilkut päällä. Juoksijat ohjataan oikeaan reunaan, jotain hässäkkää siellä on. Kohdalla huomaan että juoksijaa elvytetään, rintakehää pumpataan voimakkaasti.
Jälkikäteen luen mitä paikalla tapahtui.
Irlantilainen 27-vuotias Colin Dunne kuoli 34,5 km:n kohdalla.
“The Irish runner Colin Dunne, 27 years old, dies due to myocardium infarction extensive. The organisation of La Marató de Barcelona is sorry to inform about the death of the Irish participant Colin Dunne during the race, in km 34,5. The attention given immediately by Cruz Roja and the service 061 was unuseful because the
medical services have confirmed later that he died immediately.“
Matka jatkuu. Nyt näen! Tunnistan perheeni. Nopeat halit ja kuulumisten vaihdot. Kerron, että hyvin on mennyt, mutta nyt alkaa väsyttää. Matkaa on jäljellä seitsemisen kilometria.
35 km ajanottopiste on aivan lähellä, vettä ja urheilujuomaa ja matka jatkuu Ciutadella-puiston reunalla.
Väsymys kasvaa. Seuraavan viiden kilometrin aikana nopeuteni putoaa jo hieman hitaammaksi kuin 6min/km, mutta samaa tautia on muillakin - ohitan edelleen yli sata ihmistä tällä välillä. Saavumme Ramblalle ja juoksu alaspäin merta ja Kolumbuksen patsasta kohti alkaa. Jossain välissä on kivuttu ylöspäinkin. En enää juurikaan katsele maisemia, sillä väsymys painaa ja hoen mantraani "kuuden minuutin vauhti riittää". En siis huomaa onko Ramblalla tänään eläviä patsaita, kukkakauppiaita, maalareita tai taskuvarkaita. Juoksukamppeissa ei ole taskuja, kuten vanha antimaterialistinen sananlasku sanoo. Takkini on tyhjentymässä.
Kolumbuksen patsaalta käännymme taas ylöspäin. Juoksijamassaa on edelleen reilusti ympärillä. 40km ajanottopiste ja viimeinen juomapiste lähestyvät. Juoksu on vaivalloista, mutta en alistu kävelemään. En osaa. En tiedä mietinkö sitä edes teoreettisena mahdollisuutena. Jatkan juoksun kaltaista liikettä, josta on vauhti poistettu. Jos tähän asti olen ollut netto-ohittaja niin nyt minusta on tullut bruttohävittäjä. Hävitän säästettyjä minuutteja ja vaikka hoen mantraani, alan pelätä, ettei kuuden minuutin vauhti riitäkään. Tiedän kyllä että se riittää, mutta vauhtini ei ole enää kutosen vauhtia vaan se putoaa hitaammaksi. Se alkaa olla lähempänä seitsemää kuin kuutta ja neljän tunnin aikaraja lähestyy uhkaavasti.
Onneksi myös maali lähestyy. Viimeinen pitkä suora alkaa ja sen päässä häämöttää jotakin maalirekvisiittaa. Nyt minua ohitellaan, mutta maali lähestyy. Kuitenkaan se mikä näkyy, ei vielä lähemmäksi tultua osoittaudukaan maaliksi vaan vielä on käännyttävä ja ohitettava valemaali ja käännyttävä ja lopulta siellä on kai oikea maali, kun näyttötaulu näyttää numeroita. Numeroita, jotka ovat jo yli neljän tunnin suuruisia. Siellä on siis maali ja lähdöstä on kulunut jo yli neljä tuntia. Maalin takana näkyy hienosti Palau Nacional ja Avinguda Maria Christinan kukkaan puhjenneet suihkulähteet. Tai näkyisivät mutta en minä sellaisia huomaa.
Minä tuijotan maalitaulun mittarilukemia jotka ovat yli neljän tunnin, mutta en minä niistäkään huolestu. Sykemittari, jonka kellotoiminto on kunnossa, kertoo kuitenkin pienempiä lukuja. Lisäksi muistan, että pääsin lähtöviivalle vasta neljä minuuttia lähtölaukauksen jälkeen, joten tiedän, että alle neljän tunnin tässä vielä mennään. Juoksen mutta ei sitä juoksuksi viitsisi kutsua. Katson myöhemmin maaliintulovideota ja kovin väkinäiseltä se juoksu näyttää. Kun aiemmin ohitin juoksijoita yli seitsemän ja puoli sataa neljänkymmenen kilometrin aikana, niin viimeisen reilun kahden kilometrin aikana minut ohittaa yli sata ihmistä. Mutta joka tapauksessa olen maalissa. Olen väsynyt, todella väsynyt, mutta olen maalissa. Ja olen maalissa alle neljän tunnin nettoajalla! Minä tein sen! Huippuaika, oma ennätykseni ja alle neljän tunnin aika! 3.57.30. Tämä on kova juttu! Kymmenes täysmaratonini ja nyt alle neljän tunnin!
Saan mitalin ja jonotan chipin poistoon. Otan vettä ja syön omenaa. Omena on sopivan raikasta ja tuntuu pysyvän sisällä. Laitan mitalin kaulaani että se pysyisi tallessa - vai laittoiko joku muu sen jo kaulaani. Ei voi muistaa.
Joku vieressäni ottaa omenasiivuja ja survoo niitä taskuihinsa, varmaan saksalainen ajattelen ja tulee mieleen vanha vitsi "tummeli on huono sulatejuusto" . Epäkorrektia. Kerään käsiini urheilujuomapulloa, vettä, banaania ja omenaa ja hoipun halliin, jossa on varustesäilytys. Matkalla on portaita ja vauhtini on hidas. Pääsen lopulta jonoon ja saan reppuni. Hoipun hallin perälle, etsin itselleni sopivan tilan seinän vierestä ja laskeudun alas. Se ei käy helposti. Juttelen vieressä olevan puheliaan katalaanin kanssa. Vähän. Minä en ole puhelias. Minä olen väsynyt. Olen myös jossain määrin onnellinen, mutta en ole varma ymmärränkö sen. Vaihdan kuivaa ylleni. Se käy kovin hitaasti. Kun olen lopulta valmis, survon hikimärät vaatteet reppuni. Laitan repun pään alle ja suljen silmäni. Nukahdan. Näen untakin.
Kun avaan silmäni huomaan naapuripariskunnan katsovan minua, kenties hieman huolestuneena. Nousen ylös, kerään kamppeeni ja lähden. Ulkona huomaan vasta nyt suihkulähteet, jotka ovat heränneet toimimaan. Etenen kohti Espanya-aukiota ja metroa, matkalla kysyn turisti-infosta reititysohjeet Tibidabolle. Kotimatkalla metrossa on paljon kaltaisiani, juttelen saksalaisen veteraanijuoksijan kanssa.
Kotona kiipeän viidenteen kerrokseen. Tiedän että ylöspäin meno tänään on helpompaa kuin alaspäin tulo huomenna. Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan: tänään ehdimme vielä tekemään retken vuorelle.
Tibidaboon pääsee bussilla Placa Catalunyalta, mutta päätämme olla tuhlaamatta aikaa ja menemme taksilla. Kuski ajelee reipaasti kiemuraista tietä ja ylhäältä avautuvat hulppeat näkymät Barcelonan kaupunkiin. Vuorella on huvipuisto ja vuoren huipulla Pyhän sydämen kirkko. Kirkon huipulla pronssinen Kristus levittää käsiään. Alhaalla on Barcelonan kaupunki. Siellä on paljon nähtävää vielä moneksi päiväksi.
5158 JUHA KäHKöNEN NOKIA MARATHON TEAM FIN 03:57:30
