Forssan Suvi-ilta 2005, Maraton

Forssan Suvi-ilta 18.6.2005

- Tähänkö minut on taas laitettu, parahdin Forssan helteessä klo 16.28, kun todellisuus alkoi tungoksessa lopultakin mennä tajuntaan. Lämpöä oli 26 astetta.
- Jaa, ja kuka laittoi?
- Niinpä.
Tässä sitä kuitenkin oltiin taas, valmistautumattomina, tuskin täysin terveinäkään, alttiina auringon paahteelle seuraavan kiduttavan neljän-viiden tunnin ajan. Siltä se tuntuu aina tuntuvan lähtöviivalla: päätä jomottaa, vatsa sekaisin, pulssi toisella sadalla jo paikallaan ollessa. Onko järkee vai ei?
Laukaus pamahti ja lähdimme Hannun kanssa liikkeelle. Helle tuntui ahdistavalta ja tilanne tässä suhteessa Tukholman toisinnolta. Kilometrin tienoilla - tai mistäpä tuon tietää, kun paikantaju ei ollut parhaimmillaan - sanoin Hannulle heit ja heittäydyin hivenen hitaammalla. Juoksu kulki massassa kohti Tammelaa. Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen tuli ensimmäinen juottopiste noin neljän kilometrin kohdalla. Olin jo janoinen ja se on merkkinä alkavasta nestehukasta, minkä siinä säässä saa helposti aikaan. Otin sekä urheilujuomaa että vettä ja olo helpottui myös henkisesti, kun homma oli avattu tältäkin osin. Toinenkin juottopiste tuntui olevan turhan kaukana, sen verran aurinko helotti. Onneksi minulla on sentään lippis päässäni, ajattelin, kun katselin erään matkakumppanin punoittavaa päälakea.
Juostessani mietin tämän juoksun eroa edelliseen. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Olin osallistunut Matti Jääskeläisen vetämään maratonkouluun talven ajan. Syksy meni tosi mallikkaasti, lenkkikalenteri täyttyi ja peruskunto kohosi. Vantaan maraton lokakuussa oli mennyt mukavasti ja koko loppuvuosi sen jälkeen oli pelkkää parannusta. Sen jälkeen oli ohjelmassa mm. vauhtikestävyyden kehittämistä.
Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui. Selityksiä on listattavaksi asti. Muutimme helmikuussa uuteen asuntoon: muuttohässäkkää ja pikkuremppaa. Myös työpaikan sijainti vaihtui. Lenkkitahti harveni. Ainoa todellinen ongelma oli kuitenkin orastava kipu oikeassa jalassa. Tauon jälkeen syyllisyydentunnossa tehty viikon rypistys pitkiä tai ainakin kympin lenkkejä joka päivä sai jalan ärtymään entisestään ja selviä penikkataudin oireitahan siellä ilmeni.
Kevät teki tuloaan. Vanhat – ei kun suhteellisen uudet - lenkkarini olivat pilalla, kun pohja oli molemmista oudosti murtunut. Liike antoi onneksi uudet tilalle, kun niissä oli selvää valmistusvikaa. Tämä olisi varmaan pitänyt huomata jo kuukausia sitten. Fysioterapeutti videoi juoksuani ja teki pohjalliset lenkkareihin. Yritin opetella uudenlaista askellusta. Siinä sivussa mopokausi oli alkanut ja vaati oman aikansa vapaa-ajastani.
Kaiken kaikkiaan luonto oli vastustanut juoksemistani koko alkuvuoden tarmokkaasti, mutta tässä sitä silti mentiin. Vaikka ei alkuvuosi silti pelkkää kurjuutta ollut. Maratonkoulun maitohappotestien tuloksissa oli hyvääkin: kaikesta huolimatta peruskunto oli noussut, aerobinen kynnys kohosi 135:stä 141:een, mutta vauhtipuoli oli suorastaan taantunut. Minä olenkin matkantekijä, enkä vauhtihirmu. Onneksi kotikoneeni kiintolevy armahti hajotessaan hukkaamalla mm. harjoittelupäiväkirjan, joka ei kevättalven puolelta olisi ollut kovin aktiivinen. Joten tässä sitä mennään.
Ensimmäinen kymppi meni mukavasti. Paljon en jäänyt Vantaan vauhdista, tunnin tietämissä oltiin. Mutta luisto ei ollut ihan kohdallaan. Toisella kympillä vauhti hidastui merkittävästi. Vaikka oltiin jo illassa, oli melkoinen helle. Markku tuli jo mäessä vastaan ja varsin kärsineen näköisenä. ”…oli sitten pakko nojata bussipysäkkiin ja tehdä konoset …”, Markku kirjoitti myöhemmin omassa matkakertomuksessaan noista tienoista. Sitten tuli Hannu vastaan ja aloin aprikoida olisiko kääntöpaikalle vielä pitkästi. Kärsin. Ihmettelin, miten minua paleltaa, vaikka on sellainen helle. Vasta myöhemmin ymmärsin sen johtuneen nestehukasta.
Kääntöpaikka tuli ja toinen puolikas alkoi. Matka oli raskaimmillaan ja aloin ymmärtää, että viimekertainen keveys Vantaalla oli ollut vain sietämätön poikkeus tässä maratonien sarjassa. Oli totuuden aika. Taas. Paavo, Paavo, montako näitä Totuuden aikoja onkaan?
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli kaunis. En pystynyt siitä nauttimaan, mutta tajusin sen silti jotenkin. Kolmannella neljänneksellä viehko leidi-ihminen tulee takaa: ”Miltä se tuntuu, kun naiset huohottaa niskaan?” Yllättävä kysymys? Mieluummin minä huohottaisin niskaan, huohotan vastaukseksi, ja leidi-ihminen loittonee helponoloisesti, ainakin minun menooni verrattuna. Heittipä haasteen, mutta minusta ei taida olla vastaajaksi.
Matka etenee mäkien keskellä. Kaarteissa oiotaan ja harvoja autoja väistellään. En päästä haasteenheittäjää näkyvistäni, vaikka hän onkin jo kaukana. No, välillä on pakko. Juomapaikat ovat helpottavia keitaita, mutta massan saaminen taas liikkeelle niiden jälkeen on työtä ja tuskaa. Onneksi tiedän kokemuksesta, että tästäkin selvitään. Tuntuu vain, etten opi kokemuksistani mitään, muutenhan en taas olisi tässä liemessä.
Ollaan jo viimeisellä neljänneksellä, kun näen leidin lähempänä. Viimeinen kymppihän on siitä lohdullinen, että kun vakiolenkistä tietää aina selviävänsä, niin sellainen matkahan tässä vain on enää edessä. Ja leidi lähenee. Vihdoin pääsen kohdalle kevyesti kuittailemaan kiitollisena kirityksestä, jonka ansiosta selvisin paremmilla fiiliksillä pahasta paikasta ylitse.
Tulomatkan caspazo- ja viinikauppias on entisellä paikallaan, mutta minulla ei ole edelleenkään lompakko mukana. Sanon palaavani asiaan myöhemmin. En ole nähnyt muita kerholaisiamme kuin Markun. Ekin pitäisi ainakin olla mukana. Ehkä vain en ole nähnyt.
Neljäkymppiä tulee täyteen, ja niin tulee Ekikin. Kevyesti ja helpon oloisesti hän painaa ohitseni. Mutta kohta minäkin olen perillä. Vielä viimeinen kierros radalla. Kannustusjoukot ovat odottamassa. Vaikka yritän, ei jalka liiku yhtään nopeammin. Maali!
Emmi ja Mikko huoltojoukkoina antavat lämmintä ylleni. Hannu oli perillä jo puoli tuntia aiemmin, hyvä juoksu. Syömme jotakin kevyttä (pyttipannua) ja lähdemme kotia päin.
Eteläisemmästä lämmöstä tullut perheenosa, Tuula ja Tytti, on ehtinyt kentältä kotiin juuri ennen minua. Laitoin aamupäivällä lähtiessäni ruusut pöydälle odottamaan.

Jälkipeliä

Seuraavana päivänä lähdin moporetkelle. Minulla oli kaksi kohdetta. Ensimmäinen oli Kiikalan Topuli, jossa perheen pienimmät olivat viikon kesäleirillä. Sunnuntai oli sallittu tapaamispäivä ja kävin heitä moikkaamassa. Sää oli mukavan aurinkoinen – mopoillessa sitä osasi arvostaa vielä enemmän kuin juostessa, vaikka en väheksynytkään eilistä kokemustani.
Minähän olin ollut kesäleskenä. Ja kesälesken oikeus, ellei peräti velvollisuus, on tehdä sitä mitä huvittaa seurauksista välittämättä. Ja minä tein: nestehukkaa – tuota susista vaarallisinta –uhmaten juoksin hellemaratonin suvi-illaksi nimetyssä tapahtumassa, jonka nimeä pitää harkita uusiksi jatkossa, oli ilta tai ei: miten olisi vaikka Forssan Helle-päivä.
Toinen kohteeni, kuinka ollakaan, oli Forssa tai paremminkin Tammela. Kiikalan kauniin kirkon kautta ajelin pikkuteitä Somerolle ja sieltä Torron kautta Tammelaan. Somerosta tulee väistämättä mieleen kolme suurta Someron poikaa, musiikkimiehiä kaikki: Unto Mononen, Rauli ”Badding” Somerjoki ja Mauri Antero Numminen. Sekä Unton että Raulin elämästä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Eivät miehet eläessään aina niin onnellisia olleet, mutta paljon he antoivat toisille, unelmien pakotien ainakin. Sillä saattaapa joskus kesäyössä kuulua römeästi ”aavan meren tuolla puolen” tai itkuun pillahtamaisillaan oleva ”tähdet tähdet luoksenne tahtoisin pois”. M.A. on se onnellisten tähtien alla syntynyt tuottelias somerolainen, joka laulaa itsensä saksalaistenkin sydämiin Wittgensteinilla: ”Wovon Mann nicht sprechen kann, darüber muss Mann schweigen”. Siihen ei voi sanoa enää mitään.
Mukava oli ajella. Vaikka jalat olivat hieman tönköt, ei se vaivannut. Paitsi tankilla käydessä ja risteyksissä pysähtyessä tuli yllätyksenä, etteivät jalat liikahtaneetkaan niin ketterästi kuin normaalisti. Kramppaamisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, enkä kaatanut mopoa risteyksissä.
Torronsuon kansallispuiston läpi ajaessani muistin tietenkin forssalaiset laulajaveljekset, Mika ja Turkka Malin. Heillä, tai jommallakummalla heistä, oli aikanaan pieni hauska laulelma Torron Zorrosta, kukahan muistaa enää tätä. Paljon he ovat lauluja tehneet. Turkka on kääntänyt suomeksi Vladimir Vysotskin lauluja, joissa on sitä jotakin. Suuri yleisö tuntee Vysotskilta melkein puhkisoitetun Ystävän laulun, jota en tässä nyt enää halua nostaa esille. Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan.
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli edelleen kaunis. Ajelin eilistä maratonreittiä hissukseen maisemasta nauttien, myös ylämäistä. Puolivälistä en kääntynyt enää takaisin, vaan jatkoin Räyskälän tienoilta Lopen, Läyliäisten ja Lepsämän kautta kotiin. Lopenhan me tunnemme perunoistaan ja fiktiivisestä urheiluseurastaan Lopen Uupuneet, jonka jäsenyyttä olen muutaman kerran ajatellut hakea. Meriittejä olisi. Läyliäisen teki tunnetuksi Martti Huuhaa Innanen teoksellaan ”Läyliäisen Toivo käymässä Helsingissä”. Lepsämä on minulle tuttu siitä, että Pena asuu siellä. On sinne viime vuosina muuttanut muutakin sakkia. Kaunista seutua.
Palasin kotiin. Reittini oli niin suora kuin mahdollista. Niin kuin jokainen voi karttaa katsomalla itse todeta.

(55 Kähkönen Juha Nokia Marathon Team 4:21:17 Marathon M45)