Pirkkola 24.9.2006
Puolikkaan aika oli 2.02.10 ja olinpa kuitti tämän jälkeen. Oli taisi pikkasen flunssaakin taustalla. Alussa lähdin suhteellisen kovaa, mutta sitten vitosen ja kympin välillä porukka painoi ohi, monta tuttua meni. Kympin kohdalla hyytyminen oli selvää vaikka vielä yhdentoista kilometrinkin aika oli alle tunnin, mutta ennuste oli jo selvä, haamuraja ei alittuisi. Poljeskelin Pirkkolasta kotiin ja kävin suihkussa. Juoksupaitana oli HCM:stä saatu laadukas juoksupaita. Tähän asti olin juoksennellut virttyneillä puuvillaisilla teepaidoilla ja huomasin eron heti suihkussa kun vereslihalle hiertyneet nännit vihlaisivat veden kosketusta. Minun juoksupaidakseni sopii siis parhaiten vanha kulahtanut teepaita. Suihkun jälkeen heittäydyin pitkäkseni ja vedin reilut kaksi tuntia unta palloon. Voimat oli loppu ja uni tarpeen.
144. Juha Kähkönen Nokia Marathon Team 2.02.10 +42.17
sunnuntai 24. syyskuuta 2006
sunnuntai 17. syyskuuta 2006
Lassen Hölkkä 2006, 10 km
Myrskylä 17.9.2006
Ex-tempore duathlon Myrskylässä: mopo - juoksu - mopo (100+10+100).
Kuvassa iloiset mitalimiehet: Hannu, Francis ja Juha (Kuva: Sari)
( 129 419 Kuha Kähkönen Nokia Maraton Team 51:07.0 )
lauantai 19. elokuuta 2006
Helsinki City Marathon 2006
HCM 19.8.2006
DAR (Day After Ride - seuraavana päivänä moottoripyörällä suoritettava jälki-marathon)
( 3544 3671 Kähkönen Juha Nokia marathon team Miehet 45v 4:42:28 4:39:59 )
Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, olen nähnyt kirjoitetun. Helsinki City Marathon oli minulta kokematta. Syitä siihen oli useitakin, mutta en minä tuttua yleisöä pelännyt. HCM:n ajankohta vain on ollut yleensä sopimaton, se kun on monesti heti elokuun alussa, jolloin olemme kesälomareissulla tai sieltä palaamassa. Ja vaikka kesälomareissulta olisi ehtinyt palatakin, ei kesäisen makkaransyönnin ja kaljanjuonnin jäljiltä yleensä ole parhaassa maratonkunnossa, varsinkin kun lenkkeily jää lomalla olemattomiin. Sitäpaitsi HCM:n aikana on aina ollut helteisen aurinkoista, ainakin niin kauan kuin muistan. Mutta nyt oli muutoksen aika. HCM järjestettiin tavallista myöhemmin, joten kesälomasta ehtisi hyvinkin toipua ja saattaisi olla viileämpää elokuun loppupuoliskolla, 19. päivänä, Maunon päivänä. Kesä oli ollut helteinen - kuivimpia ja kuumimpia miesmuistia paljon pitemmältä ajalta.
Kesälomakin oli poikkeuksellinen. Opettelin uuden tavan, lomailijan aamulenkin. Jäi toiset aamulla nukkumaan... Perheen naisväki on minua aamu-unisempaa ja niinpä käytin nämä yksinäiset aamu(päivä)n hetket juoksenteluun. Päivällä olisi ollutkin kuumempaa. Kävin lenkillä ehkä kolme kertaa viikossa, lenkit olivat pääsääntöisesti tunnin luokkaa, välillä pitempiä. Läheiset soratiet tulivat tutuiksi ja joitakin nuoruuden aikojen jälkeen näkemättömiä paikkoja tuli katsastetuksi, missä mopolla ennen, siellä nyt jalan.
Alkukesästä olin käynyt lääkärissä vatsaongelmien vuoksi ja vanha tuttuhan se sieltä taas testeissä löytyi: laktoosi-intoleranssi. En ollut oikein piitannut koko vaivasta, ajattelin että pieremällähän tuosta selviää, mutta nyt lääkäri kehotti minua huolellisesti välttämään maitotuotteita. Kun hemoglobiiniarvot olivat laskeneet alle luovutusrajan, joka miehillä on 135-180, eli minulla oli anemia, oli syytä ottaa ruokasuositukset vakavasti. Grillimakkaran syönti jäi senkin vuoksi olemattomiin, vaikka myöhemmin huomasin että niissäkin on laktoosittomat vaihtoehdot samoin kuin juustossakin.
Kaikesta huolimatta olo oli mainio eikä tehnyt heikkoakaan. Siispä, jos pidän periaatteenani juosta maratonin vain kerran kussakin paikassa, niin nyt olisi sopiva aika juosta se Helsingissä. Lomareissulta palattuani tein viimeisen pitkän lenkin Haltialan maisemissa helteisenä maanantaina vajaat kaksi viikkoa ennen kisaa. Sen jälkeen juoksin enää vain pari lyhyempää pyräystä ennen varsinaista koitosta.
HCM:ää edeltävänä viikonloppuna olimme Jarin veneellä harrastamassa hauskoja vesileikkejä. Donitsissa lokoilu ei vielä tehnyt tiukkaakaan, mutta polvilauta meinasi koitua kohtalokkaaksi, kun pystyasentoonhilautumisvaiheessa melkein kramppasi oikeaa reittä ja pohjetta. Kaikenlaista riskinottoa tässä pitikin lähteä harrastamaan...
Hankin sitten magnesiumia ja Ice Poweria, jolla hoitelin koipiani ennen kovempaa koitosta. Tutustuminen Ice Poweriin oli siitä mielenkiintoista, että kuvittelisin voivani jäädä sen koukkuun jossain olosuhteissa. Polttava palelemisen tunne, jonka se aiheuttaa... Suosittelen avantouimarikanditaateille kuivaharjoitteluun. Käyttöohje: riisu itsesi alasti ja sivele kauttaaltaan kylmägeelillä. Kohta palelee.
Perjantai-iltana kävin vielä Tytin kanssa parin kilsan lenkillä - huh huh, tuntuipa raskaalta. Tulkitsin sen hyväksi merkiksi, niin kuin yleensäkin kaikki vaivat ennen juoksua. Tähän asti tulkinta oli ollut oikea, mutta maailma muuttuu ...
Olin tankannut spagettia - pestokastikkeen kanssa tietysti - ja urheilujuomaa muutamana päivänä, mutta hätkähdin, että olenko tajunnut juoda tarpeeksi ja oikeanlaista juomaa. Jos ihminen juo vain kahvia, sitruunateetä, olutta ja viinaa, hän kuolee janoon, valisti Hannu.
Venäjällä savusi, mutta onneksi pahimmat savut häipyivät kisan ajaksi. Maratonpäivä koitti helteisenä. Se siitä myöhäisemmästä viileästä ajakohdasta. Muistin Forssan ja päätin juoda tarpeeksi. Päivä paahtoi, eikä helpotusta ollut odotettavissa. Odottelin bussia ja naapurin Esko tuli samaan bussiin samalle asialle. Esko oli juossut monet juoksut minua paljon vauhdikkaammin.
Stadionilla vessajono eteni hitaasti ja käynti venyi viimeisille minuuteille, mutta oli onnistunut ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Niinpä. Puolijuoksua menimme Hannun kanssa lähtöpaikalle ja ehdimmekin sinne ennen kuin toiset olivat lähteneet. Tosin laukauksen kajahtamisesta ehti kulua kaksi ja puoli minuuttia ennen kuin pääsin lähtöviivalle. Ensimmäinen ruuhkainen juottopiste oli jo kolmen kilsan päässä Oopperan kohdalla. Tankkasin sekä urheilujuomaa että vettä.
Matka sujui mukavasti, vaikka aurinko paistoi. Tuli vanhan kodin tienoo ja kahdeksan kilometrin merkkipaalu. Mimmi ja Tuula olivat kannustamassa - voiman tunnossa jatkoin eteenpäin. Ensimmäinen kymppi täyttyi melko tarkasti tunnissa, joten siitä tiesin, että ennätystä tässä ei tehtäisi, mutta mukavalla minulle sopivalla vauhdilla mentiin. Lehtisaaren tienoilla katselin, näkyisikö Markoa ja Yuita. Sitten sillalla Espoon puolella he olivatkin. Ja Timo myös. Ehdin huudella, että kertokaa Jannelle minun menneen jo, mutta Janne oli tainnut jo mennä (loppusijoitus 22. koko kisassa). Sain taas puhtia ja juoksu sujui mainiosti.
Mimmi räppäsi kuvan vanhan kodin tienoilla
Timo oli sillalla kuvaamassa
Keilalahden juottopisteellä kolmentoista kilometrin jälkeen oli tuttuja kerholaisia ja sitten mentiin taas. Ongelmia alkoi tulla jossakin Lauttasaaren tietämillä viidentoista kilometrin jälkeen, kipristelyä ylävatsassa eikä röyhtäily helpottanut. Vatsa hölskyi, joten neste ei imeytynyt. Jostakin tulviva ruuanhaju aiheutti etovaa oloa ja Ruoholahden tietämissä tuntunut sikarinhaju teki pahaa. Vauhti hiipui ja porukka painoi ohitse. Osa oli tullut jo vastaan, ensin pari kenialaista, sitten piiiitkä väli ja kenialainen ja sitten ikuisuus - liioittelen, mutta vain vähän - ennen kuin tuli muita. Jannea en jaksanut havainnoida, vaikka etujoukossa hänkin tuli.
Odottelin Esplanadia muistamatta surkeaa kohtaloa, jonka Hootenanny Trio kuvaili omassa Esplanadissaan. Kaikesta kurjuudesta huolimatta Kaivopuiston rannassa avautuva merimaisema oli nautinnollinen ja ylitti kärsimyksen aiheuttaman tuskan ja vaivan. Siitäkin jaksoin iloita, että tämä kokemus on omaa lajiaan, sillä aiemmin olen kärsinyt vain nestehukasta, puutuneista jaloista, polttavista rakoista varpaissa, hiertymistä kainalossa - mutta nyt uutena: vatsavaivat. Jalat toimivat hyvin, eikä mieleeni hiipinyt minkäänlaista pelkoa jalkojen kramppaamisesta.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että puolet matkasta oli taivallettu, en ollut huomannut paria aiempaa kilometripylvästä, joten iloinen yllätyshän se oli. Espalla eteneminen oli tasaisen hidasta. Menossa ei ollut vauhtia ja tuskin sitä olisi saanut lisättyä, vaikka tuttuja olisi ollut kannustamassa. Voi veljet, ei tehnyt mieli mennä juomaan Kappeliin. Join vaikeasti silloin tällöin puoli mukia urheilujuomaa ja reilusti vettä päälle. Kaadoin mukillisen vettä lippalakkiini joka pisteellä ainakin ekalla puolikkaalla ja sieniä puristelin päähäni myös. Ruokatarjoilut alkoivat joskus puolikkaan tienoilla ja yritin syödä palasen suolakurkkua, mutta paljon ei uponnut. Banaanit etoivat niin, etten niitä edes yrittänyt. Jossain oli rusinoita tarjolla - olisiko ollut saarimaisemassa - yritin syödä niitä pikkasen, mutta jouduin sylkemään ne tien sivuun.
Espa oli minulle joka tapauksessa tärkeä käännepiste. Kilometreja oli takana 25 ja nyt mentiin maalia kohti lyhyempää reittiä kuin tänne tullessa - se tuntui paremmalta vaikkei paremmalta tuntunutkaan. Helle alkoi jo pikkasen helpottaa, enkä enää kaadellut vettä lippikseen.
Äänekkään kanssajuoksijan esimerkin innoittamana piereskelin varovasti havaittuani, että se tulee pelkästään kaasuna, ei kokkareina eikä nesteenä. Mutta se helpotti vain vähän. Niinpä päätin laajentaa kokemuspiiriäni vessakäyntiin. Kerta se on ensimmäinenkin: kun juoksu kerran on tervanjuontia, miksen istuisi hetkiseksi. Kaivopuisto. Istuin kyllä, mutta turhaan, olo ei helpottunut, pikemminkin olisi kai pitänyt tehdä konoset.
Matka jatkui. Juottopisteet olivat edelleen turhan tiheässä, mutta minä en valittanut: join vettä ja väliin urheilujuomaa velvollisuudentuntoisesti. Sykkeen ja väliaikojen laskemisen olin jättänyt jo aikaa sitten, niissä ei ollut mitään kiinnostavaa. Syke oli alle sadan viidenkymmenen, enkä jaksanut nostaa kierroksia korkeammalle. Joskus olin ollut huolestunut liian korkeista lukemista, mutta nyt oli toiset huolet. Tai ei minulla huolia oikeastaan ollut. Jotenkin tiesin, että pääsen perille vaikka ryömimällä kakka housussa. (Kaikkihan tietävät mikä on mukavinta, minkä voi tehdä housut jalassa).
Tämä juoksu nyt vain tällä kertaa kestäisi ennakoitua pitempään. Jossain vaiheessa paluumatkalla vielä haikailin aikaa alle neljän ja puolen tunnin, mutta kun Lauttasaaressa 31-32 km tienoilla 4.30:n jänikset hitaasti, mutta varmasti lipuivat ohitseni, pohtiskelin mihin lopulla päädynkään: rikkoisinko ennätykseni väärästä suunnasta ja menisikö matkaan yli viisi tuntia. Menköön, alle kuuden pääsen, vaikka kävelisin loppumatkan, mutta Emmi ja Tytti odottavat minua turhaan Paciuksenkaarella 39 km kohdalla. Sen olin asettanut itselleni erääksi tärkeäksi välietapiksi. Sillä kohden olin useana vuonna aikaisemmmin itsekin ollut kisaa katsomassa ja tuttuja kannustamassa. Sitten muistin, että he taitavat tullakin vasta Stadionille, mutta ei se mitään, tärkeä paikka silti.
Pidin itseni koko ajan juoksun kaltaisessa liikkeessä ja sallin pysähdykset vain juottopisteillä. Mutta nyt oli sukka huonosti. Taisin kaivata vain taukoa, mutta siihen oli oltava perusteltu syy. Jälleen uuden kokemuksen paikka: pysähdyin pysäkille ja otin kengän jalastani, korjasin sukan ja kenkä takaisin jalkaan. Helpommin sanottu kuin tehty: säikähdin, että tässä tilanteessa saan krampin. Onnistuin kuitenkin ja lähdin taas matkaan. Matka jatkui Lauttasaaresta Kaskisaareen. Kevyen liikenteen silta on komea, mutta ei lyhyydessään ei paha. Sitten tuli pahan jyrkkä mäki ja jälleen uuden kokemuksen paikka: minähän näköjään tekisin mitä vain joko saadakseni uusia kokemuksia tai matkantekoni hidastumaan entisestään. Muistin, että myöhempää ennen 40 km paalua olevaa Tilkan mäkeä on mainittu pahaksi, mutta paha oli tämäkin.
Matka jatkui juoksun tapaisesti ja lopulta Lehtisaaren, Kuusisaaren ja Munkkiniemen jälkeen olin Paciuksenkadulla - melkein kotona ja maalissa. Paciuksenkaaren alussa huomasin vanhat naapurimme ja kannustushuutojen voimittamana taivalsin tätä reitin tutuinta osuutta eteenpäin. Kohta olin kadun toisessa päässä ja pahin nousu oli alkamassa.
Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan: Heli ja Heikki huomasivat minut nousun jyrkimmässä kohdassa. Tämän ansiosta mäki meni huomaamatta ja viimeinen kaksikilometrinen alkoi loivassa myötäisessä. Tunnelma oli noussut merkittävästi: tuttuja kannustamassa ja matka lopuillaan. Lopuillaan oli kyllä juoksijakin.
Yritin kiristää vauhtia varovaisen lievästi, ohitinkin useita. Monta oli vatsan tyhjentäjää matkan varrella vielä tässäkin vaiheessa, paljon olin heitä havainnut matkan varrella. Myös pahempia havereita oli sattunut, katukiveykseen kaatuessaan oli joku saanut kasvonsa verille ja odotteli kyytiä, joku hoiperteli tajunnan rajamailla taluttajan tukemana kyytiin viimeisten kilometrien aikana. Hyvinhän minulla kuitenkin meni.
Stadion lähestyi. Vielä viimeinen nousu, ennen kuin pääsee radalle. Toivoin, että juoksurataa ei tarvitsisi kiertää kokonaan - eikä tarvinnutkaan kuin ehkä puolen kierroksen verran. Katsoin mittaria ja totesin että saattaisi mennä alle 4.40, jos pitäisin kiirutta. Hannu oli vastassa ja tsemppasi loppurutistukseen.
Radan materiaali tuntui miellyttävältä. Yritin ottaa vielä jonkinlaista loppukiriä ja taisinkin tavoittaa joitakin kanssakisaajiani tämän viimeisen 195 metrin aikana, mutta kohtalo oli varannut minulle vielä yhden uuden kokemuksen. Molemmat pohkeet uhkasivat krampata. Vauhtia oli hidastettava. Keksin vääntää jalkateriäni sivuille päin ja suonellavedon tunne väheni. Tässä oudossa juoksuasennossa vedin viimeiset kymmenet metrit, tunsin itseni, koko tilanteen ja maailmankaikkeuden hassuksi leikiksi. Maali. Oma mittari näytti suurin piirtein samaa mitä nettoajaksi tuli: 4.39.59. En minä tosin varma ollut, missä kohti se maali tarkalleen oli, mutta sehän on siinä kohti, missä matossa on anturi, joka tunnistaa kengässä olevan chipin. Minä olin maalissa ja kuulin ylhäältä katsomosta huutoa, kenties oli kuullut sitä jo juostessani, en tiedä. Siellä oli ainakin Emmi ja Tytti ja Miira ja Mikko ja...
Sain mitalin ja eväspakkauksen, banaania ja ties mitä. Mutta minulla ei ollut yhtään nälkä. Urheilujuomaa en suostunut ottamaan, puhdas vesi kyllä maistui. Vaihdoimme Hannun kanssa kuulumiset: Hannun aika oli juuri alle 4 tuntia, paljon huonompi kuin aiemmin, helle oli painanut häntäkin. Sitten liukenimme suuntiimme. Bussi saapui pysäkille tiukasti ajoitettuna ja katsoin paremmaksi ottaa juoskuaskelia kuin jäädä paikalle luuhailemaan. Joku kuului mainitsevan, että vielä juoksu sujuu. Matka oli kuitenkin varsin lyhyt.
Kotona odotti juhlapäivällinen ja kuohuviini. Tosin aivan heti en siitä pystynyt nauttimaan, mutta seurasin katseella. Aamulla Ellillä jatkui turnaus Vuosaaressa ja ajelimme Tuulan kanssa mopolla katselemaan tyttöjen peliä. Pronssinen mitalihan sieltä POHU-96 tytöille tuli.
DAR (Day After Ride - seuraavana päivänä moottoripyörällä suoritettava jälki-marathon)
Hannu ehdotti eilisen matkan uudelleen kokeilemista, mutta tällä kertaa kaksipyöräisillä. Niinpä ohjelmassamme oli Day After Ride. Olimme sunnuntaina klo 15 asiallisesti asustautuneina Paavo Nurmen patsaalla. Asiallinen asu tässä yhteydessä tarkoittaa: HCM-paita päällä ja Wolf tai HD alla. Moottoripyöräilyhän on toiseksi parasta mitä voi tehdä housut jalassa.
Lähtövalmiina jälleen
Ajoimme reitin niin tarkasti kuin mahdollista: onneksi Hannu on harjoitellut tämän minua useammin, sillä minä olisin monessa kohden mennyt vikaan, lienenkö ollut eilen hereilläkään koko matkaa. Reitti oli mopoillakin arvattua vaativampi, matkaan meni kaksi tuntia - tosin tankkaustauko Kaivopuiston rannassa Helsingin Jäätelötehtaan pisteellä kesti peräti kaksikymmentä minuuttia - ja matkaakin tuli mittarin mukaan 44km. Aivan tiukasti samaa reittiä emme arvanneet ajaa ja silti taisimme rikkoa liikennesääntöjä pari kertaa vahingossa ja yhden kerran tahallaan. Muuten 34 ja 35 km merkkipaalun välinen matka venyisi liiaksi...
Jälkipuinneissa selvisi, että Eskolla oli ollut samantyyppisiä vatsaongelmia kuin minullakin, ilmeisesti urheilujuoma ei imeytynyt. Minä olin harjoitellut erimerkkisellä juomalla, joka ei nyt sitten istunut yhteen virallisen kisajuoman kanssa, tai ainakaan jokin ei istunut yhteen minun vatsani kanssa.
Tiistai-iltana juostu vitosen lenkki vapautti lopullisesti reidet maratonin aiheuttamasta jäykkyydestä. Vatsa on ollut hitaampi toipumaan. Vielä kahden viikon jälkeenkään se tunnu oikein palautuneen ennalleen vaan lorisee ja pulputtaa. Tarjoilen sille vichyä ja muuta hyvää, ja eiköhän tuo kohta leppyne. Hemoglobiiniarvot ovat jo nousseet kymmenkunta pykälää, mutta ovat vieläkin alle luovutusrajan (mittaustulos 134), joten luovun luovutusharrastuksestani joksikin viikoksi ja tankkaan tapolaa, sillä Pääkaupunkijuoksu lähestyy. Sitä ennen täytyy kuitenkin juhlia syntymäpäiviä, sillä syyskuun 16. tulee kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisestä Suomessa järjestetystä maratonkilpailusta.
( 3544 3671 Kähkönen Juha Nokia marathon team Miehet 45v 4:42:28 4:39:59 )
sunnuntai 23. huhtikuuta 2006
Länsiväyläjuoksu 2006, 17.4 km
Espoo 23.4.2006
(215 Juha Kähkönen, Nokia Marathon Team, 1:42:13, +41:49, 747, 5:52 min/km)
Länsiväylän ajankohta on aina jännittävä. Millainen juoksusää on, pärjääkö paidalla vai tarvitaanko villapuseroa, kuinka kylmästi meritulli puhkuu. Ja mikä on flunssatilanne, kevätköhä on usein näihin aikoihin vaanimassa liian kevyesti pukeutunutta juoksijaa.
Tällä kertaa onnistui.
sunnuntai 2. lokakuuta 2005
Vantaan maraton - puolimaraton 2005
Vantaan maraton - puolimaraton 2.10.2005
Kun viimeksi Vantaalla oli niin kivaa, päätin kokeilla puoliuusintaa. Kokonaista en halunnut, koska olen asettanut itselleni pakkomielteisen tavoitteen näiden kuningasmatkojen suhteen: mikään ei ole toisinto, vaan jokainen on uniikkikohde. En juokse kahta maratonia samalla reitillä. Jo joku antiikin esisokraatikko sanoi aikoinaan, ettei samaan virtaan voi astua kahta kertaa. Herakleitos kaiketi. En ollut siis lainkaan samoilla linjoilla julistavan laulajan kanssa ”Ei! Minä en tahdo puolikasta!” Minä en puolestani tahtonut kokonaista kahteen kertaan. Laidat ne on minunkin lasissani.
Hannu ja Lappalaisen Heikki lähtivät kuitenkin kokonaiselle. Hannulle se oli jo kymmenes. Tunsin itseni pikkupojaksi tällaisella matkalla. Ihan hyvin olisin voinut viikko, vai oliko siitä kaksi, sitten juosta Pääkaupunkijuoksun, tuon syksyisen viehkeän keskuspuistopujottelun, mutta säästin itseäni tähän. Ehkä halusin mitata itseäni näin sisäruokintakauden alkaessa, kuinka levollisin mielin karhu voi pesäänsä laskeutua. En pitänyt itseäni erityisen hyväkuntoisena ja ajattelin että jos kaikki hyvin menisi, niin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, vartti kenties reissuun riittäisi. Viime syksyn suorituksessa se oli väliaikana noin kahden tunnin kieppeillä, mutta viime syksy oli viime syksynä.
Haimme numerolappuja ja teimme viimeiset vessakäynnit. Oli sen verran koleaa ja sateen uhka ilmassa, että pukeutuminen puhutti. Olin ostanut uuden juoksupaidan ja ajattelin selvitä sillä ilman takkia. Vuosi sitten minulla oli samat mietinnässä ja juoksin kerrastopaidassa. Vantaan maratonin ajankohta on tällainen, aina sama ongelma. Mutta nyt ei helle vaivaisi niin kuin Forssassa.
Hannu ja Heikki lähtivät miesten matkalle hieman eri kohdasta. Viikolla olin ajanut mopolla reittiä alkupäästä ja silloin oli asfalttimiehet työssään. Alkupuolen osuutta oli parannettu edellisvuodesta. Jos nyt asfaltti on juoksijalle mikään parannus.
Matka kului tutulla ja harjoitellulla tavalla. Ensimmäinen puolikas meni alle kympin ja ilman isompia ongelmia. Aloin elätellä toivoa kahden tunnin pintaan juoksemisesta, jopa allekin. Melkein asetin. Mutustelin banaania ja kurkkua, mutta muistin ettei minun kannattaisi näin lyhyellä matkalla syödä itseäni ähkyyn ja jätin sitten ruokailut vähemmälle. Vauhti oli varovaisen nousujohteista, ainakin niin päättelin siitä, että selkä edellä lähestyjiä oli harvakseen mutta tasaiseen. Yritin laskea väliaikoja, mutta se ei jostain syystä ole helppoa. Vesitornia lähestyttäessä tuntui jo, että kohta ollaan perillä, mutta vauhdin kiristys ei onnistunut vaan kierrokset pysyivät samoina. Sitten takaa tuli tulosauto ja ensimmäinen juoksija. Kaveri ohitti kierroksella ennen kahden kympin paalua. Tällainen meno tarttui jotenkin ja vaikka oli ylämäkeä kiristin huomaamattani vauhtia niin, että ohitin samassa hässäkässä kymmenkunta kanssajuoksijaa. Luulivat varmaan, että siinä menee kaksi kisan kovinta. Niin varmaan. Kovin kunto ja kovin pää. Heräsin tästä transsista kuitenkin pian ja hiljensin vauhdin siedettävälle tasolle.
Suunnilleen kilometri oli jäljellä, kun tunnistin kannustajat Katjaksi ja Toniksi. Sain siitä lisäpotkua jatkaa valitsemallani vauhdilla eteenpäin. Reittivahdin huudosta olin ymmärtänyt, että teoreettiset mahdollisuudet alle kahden tunnin suoritukseen olisivat vielä olemassa. Siispä antaa mennä vielä, niin ei tarvitse jälkikäteen spekuloida. Ja maalialue läheni. Tuli paikka jossa tosijuoksijat kaartoivat vielä oikealle, nappasivat vettä energiajuomaa suolakurkkua banaania kerran ja toisenkin lähtiessään kolmannelle ja neljännelle kierrokselle.
Mutta minulla oli numerolappu joka oikeutti vetäytymään vasemmalle. Mannermaa itse oli ohjaamassa. Juoksin kujaa ja yritin näyttää tuoreelta, voimakkaalta ja kirikykyiseltäkin. Aikataulun numero alkoi vielä ykkösellä. Olin maalissa. Sain mitalin. Aika alle kahden tunnin.
Katjan ja Tonin kanssa katsastimme vielä Tikkurilan markkinat ja ostin itselleni fleecen lisälämmikkeeksi. Sitten menimme ennakoidulle synttärikakulle.
(31. 1213 Juha Kähkönen Nokia MT 1/2 Maraton M45 1.58.52)
Kun viimeksi Vantaalla oli niin kivaa, päätin kokeilla puoliuusintaa. Kokonaista en halunnut, koska olen asettanut itselleni pakkomielteisen tavoitteen näiden kuningasmatkojen suhteen: mikään ei ole toisinto, vaan jokainen on uniikkikohde. En juokse kahta maratonia samalla reitillä. Jo joku antiikin esisokraatikko sanoi aikoinaan, ettei samaan virtaan voi astua kahta kertaa. Herakleitos kaiketi. En ollut siis lainkaan samoilla linjoilla julistavan laulajan kanssa ”Ei! Minä en tahdo puolikasta!” Minä en puolestani tahtonut kokonaista kahteen kertaan. Laidat ne on minunkin lasissani.
Hannu ja Lappalaisen Heikki lähtivät kuitenkin kokonaiselle. Hannulle se oli jo kymmenes. Tunsin itseni pikkupojaksi tällaisella matkalla. Ihan hyvin olisin voinut viikko, vai oliko siitä kaksi, sitten juosta Pääkaupunkijuoksun, tuon syksyisen viehkeän keskuspuistopujottelun, mutta säästin itseäni tähän. Ehkä halusin mitata itseäni näin sisäruokintakauden alkaessa, kuinka levollisin mielin karhu voi pesäänsä laskeutua. En pitänyt itseäni erityisen hyväkuntoisena ja ajattelin että jos kaikki hyvin menisi, niin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, vartti kenties reissuun riittäisi. Viime syksyn suorituksessa se oli väliaikana noin kahden tunnin kieppeillä, mutta viime syksy oli viime syksynä.
Haimme numerolappuja ja teimme viimeiset vessakäynnit. Oli sen verran koleaa ja sateen uhka ilmassa, että pukeutuminen puhutti. Olin ostanut uuden juoksupaidan ja ajattelin selvitä sillä ilman takkia. Vuosi sitten minulla oli samat mietinnässä ja juoksin kerrastopaidassa. Vantaan maratonin ajankohta on tällainen, aina sama ongelma. Mutta nyt ei helle vaivaisi niin kuin Forssassa.
Hannu ja Heikki lähtivät miesten matkalle hieman eri kohdasta. Viikolla olin ajanut mopolla reittiä alkupäästä ja silloin oli asfalttimiehet työssään. Alkupuolen osuutta oli parannettu edellisvuodesta. Jos nyt asfaltti on juoksijalle mikään parannus.
Matka kului tutulla ja harjoitellulla tavalla. Ensimmäinen puolikas meni alle kympin ja ilman isompia ongelmia. Aloin elätellä toivoa kahden tunnin pintaan juoksemisesta, jopa allekin. Melkein asetin. Mutustelin banaania ja kurkkua, mutta muistin ettei minun kannattaisi näin lyhyellä matkalla syödä itseäni ähkyyn ja jätin sitten ruokailut vähemmälle. Vauhti oli varovaisen nousujohteista, ainakin niin päättelin siitä, että selkä edellä lähestyjiä oli harvakseen mutta tasaiseen. Yritin laskea väliaikoja, mutta se ei jostain syystä ole helppoa. Vesitornia lähestyttäessä tuntui jo, että kohta ollaan perillä, mutta vauhdin kiristys ei onnistunut vaan kierrokset pysyivät samoina. Sitten takaa tuli tulosauto ja ensimmäinen juoksija. Kaveri ohitti kierroksella ennen kahden kympin paalua. Tällainen meno tarttui jotenkin ja vaikka oli ylämäkeä kiristin huomaamattani vauhtia niin, että ohitin samassa hässäkässä kymmenkunta kanssajuoksijaa. Luulivat varmaan, että siinä menee kaksi kisan kovinta. Niin varmaan. Kovin kunto ja kovin pää. Heräsin tästä transsista kuitenkin pian ja hiljensin vauhdin siedettävälle tasolle.
Suunnilleen kilometri oli jäljellä, kun tunnistin kannustajat Katjaksi ja Toniksi. Sain siitä lisäpotkua jatkaa valitsemallani vauhdilla eteenpäin. Reittivahdin huudosta olin ymmärtänyt, että teoreettiset mahdollisuudet alle kahden tunnin suoritukseen olisivat vielä olemassa. Siispä antaa mennä vielä, niin ei tarvitse jälkikäteen spekuloida. Ja maalialue läheni. Tuli paikka jossa tosijuoksijat kaartoivat vielä oikealle, nappasivat vettä energiajuomaa suolakurkkua banaania kerran ja toisenkin lähtiessään kolmannelle ja neljännelle kierrokselle.
Mutta minulla oli numerolappu joka oikeutti vetäytymään vasemmalle. Mannermaa itse oli ohjaamassa. Juoksin kujaa ja yritin näyttää tuoreelta, voimakkaalta ja kirikykyiseltäkin. Aikataulun numero alkoi vielä ykkösellä. Olin maalissa. Sain mitalin. Aika alle kahden tunnin.
Katjan ja Tonin kanssa katsastimme vielä Tikkurilan markkinat ja ostin itselleni fleecen lisälämmikkeeksi. Sitten menimme ennakoidulle synttärikakulle.
(31. 1213 Juha Kähkönen Nokia MT 1/2 Maraton M45 1.58.52)
lauantai 18. kesäkuuta 2005
Forssan Suvi-ilta 2005, Maraton
Forssan Suvi-ilta 18.6.2005
- Tähänkö minut on taas laitettu, parahdin Forssan helteessä klo 16.28, kun todellisuus alkoi tungoksessa lopultakin mennä tajuntaan. Lämpöä oli 26 astetta.
- Jaa, ja kuka laittoi?
- Niinpä.
Tässä sitä kuitenkin oltiin taas, valmistautumattomina, tuskin täysin terveinäkään, alttiina auringon paahteelle seuraavan kiduttavan neljän-viiden tunnin ajan. Siltä se tuntuu aina tuntuvan lähtöviivalla: päätä jomottaa, vatsa sekaisin, pulssi toisella sadalla jo paikallaan ollessa. Onko järkee vai ei?
Laukaus pamahti ja lähdimme Hannun kanssa liikkeelle. Helle tuntui ahdistavalta ja tilanne tässä suhteessa Tukholman toisinnolta. Kilometrin tienoilla - tai mistäpä tuon tietää, kun paikantaju ei ollut parhaimmillaan - sanoin Hannulle heit ja heittäydyin hivenen hitaammalla. Juoksu kulki massassa kohti Tammelaa. Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen tuli ensimmäinen juottopiste noin neljän kilometrin kohdalla. Olin jo janoinen ja se on merkkinä alkavasta nestehukasta, minkä siinä säässä saa helposti aikaan. Otin sekä urheilujuomaa että vettä ja olo helpottui myös henkisesti, kun homma oli avattu tältäkin osin. Toinenkin juottopiste tuntui olevan turhan kaukana, sen verran aurinko helotti. Onneksi minulla on sentään lippis päässäni, ajattelin, kun katselin erään matkakumppanin punoittavaa päälakea.
Juostessani mietin tämän juoksun eroa edelliseen. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Olin osallistunut Matti Jääskeläisen vetämään maratonkouluun talven ajan. Syksy meni tosi mallikkaasti, lenkkikalenteri täyttyi ja peruskunto kohosi. Vantaan maraton lokakuussa oli mennyt mukavasti ja koko loppuvuosi sen jälkeen oli pelkkää parannusta. Sen jälkeen oli ohjelmassa mm. vauhtikestävyyden kehittämistä.
Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui. Selityksiä on listattavaksi asti. Muutimme helmikuussa uuteen asuntoon: muuttohässäkkää ja pikkuremppaa. Myös työpaikan sijainti vaihtui. Lenkkitahti harveni. Ainoa todellinen ongelma oli kuitenkin orastava kipu oikeassa jalassa. Tauon jälkeen syyllisyydentunnossa tehty viikon rypistys pitkiä tai ainakin kympin lenkkejä joka päivä sai jalan ärtymään entisestään ja selviä penikkataudin oireitahan siellä ilmeni.
Kevät teki tuloaan. Vanhat – ei kun suhteellisen uudet - lenkkarini olivat pilalla, kun pohja oli molemmista oudosti murtunut. Liike antoi onneksi uudet tilalle, kun niissä oli selvää valmistusvikaa. Tämä olisi varmaan pitänyt huomata jo kuukausia sitten. Fysioterapeutti videoi juoksuani ja teki pohjalliset lenkkareihin. Yritin opetella uudenlaista askellusta. Siinä sivussa mopokausi oli alkanut ja vaati oman aikansa vapaa-ajastani.
Kaiken kaikkiaan luonto oli vastustanut juoksemistani koko alkuvuoden tarmokkaasti, mutta tässä sitä silti mentiin. Vaikka ei alkuvuosi silti pelkkää kurjuutta ollut. Maratonkoulun maitohappotestien tuloksissa oli hyvääkin: kaikesta huolimatta peruskunto oli noussut, aerobinen kynnys kohosi 135:stä 141:een, mutta vauhtipuoli oli suorastaan taantunut. Minä olenkin matkantekijä, enkä vauhtihirmu. Onneksi kotikoneeni kiintolevy armahti hajotessaan hukkaamalla mm. harjoittelupäiväkirjan, joka ei kevättalven puolelta olisi ollut kovin aktiivinen. Joten tässä sitä mennään.
Ensimmäinen kymppi meni mukavasti. Paljon en jäänyt Vantaan vauhdista, tunnin tietämissä oltiin. Mutta luisto ei ollut ihan kohdallaan. Toisella kympillä vauhti hidastui merkittävästi. Vaikka oltiin jo illassa, oli melkoinen helle. Markku tuli jo mäessä vastaan ja varsin kärsineen näköisenä. ”…oli sitten pakko nojata bussipysäkkiin ja tehdä konoset …”, Markku kirjoitti myöhemmin omassa matkakertomuksessaan noista tienoista. Sitten tuli Hannu vastaan ja aloin aprikoida olisiko kääntöpaikalle vielä pitkästi. Kärsin. Ihmettelin, miten minua paleltaa, vaikka on sellainen helle. Vasta myöhemmin ymmärsin sen johtuneen nestehukasta.
Kääntöpaikka tuli ja toinen puolikas alkoi. Matka oli raskaimmillaan ja aloin ymmärtää, että viimekertainen keveys Vantaalla oli ollut vain sietämätön poikkeus tässä maratonien sarjassa. Oli totuuden aika. Taas. Paavo, Paavo, montako näitä Totuuden aikoja onkaan?
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli kaunis. En pystynyt siitä nauttimaan, mutta tajusin sen silti jotenkin. Kolmannella neljänneksellä viehko leidi-ihminen tulee takaa: ”Miltä se tuntuu, kun naiset huohottaa niskaan?” Yllättävä kysymys? Mieluummin minä huohottaisin niskaan, huohotan vastaukseksi, ja leidi-ihminen loittonee helponoloisesti, ainakin minun menooni verrattuna. Heittipä haasteen, mutta minusta ei taida olla vastaajaksi.
Matka etenee mäkien keskellä. Kaarteissa oiotaan ja harvoja autoja väistellään. En päästä haasteenheittäjää näkyvistäni, vaikka hän onkin jo kaukana. No, välillä on pakko. Juomapaikat ovat helpottavia keitaita, mutta massan saaminen taas liikkeelle niiden jälkeen on työtä ja tuskaa. Onneksi tiedän kokemuksesta, että tästäkin selvitään. Tuntuu vain, etten opi kokemuksistani mitään, muutenhan en taas olisi tässä liemessä.
Ollaan jo viimeisellä neljänneksellä, kun näen leidin lähempänä. Viimeinen kymppihän on siitä lohdullinen, että kun vakiolenkistä tietää aina selviävänsä, niin sellainen matkahan tässä vain on enää edessä. Ja leidi lähenee. Vihdoin pääsen kohdalle kevyesti kuittailemaan kiitollisena kirityksestä, jonka ansiosta selvisin paremmilla fiiliksillä pahasta paikasta ylitse.
Tulomatkan caspazo- ja viinikauppias on entisellä paikallaan, mutta minulla ei ole edelleenkään lompakko mukana. Sanon palaavani asiaan myöhemmin. En ole nähnyt muita kerholaisiamme kuin Markun. Ekin pitäisi ainakin olla mukana. Ehkä vain en ole nähnyt.
Neljäkymppiä tulee täyteen, ja niin tulee Ekikin. Kevyesti ja helpon oloisesti hän painaa ohitseni. Mutta kohta minäkin olen perillä. Vielä viimeinen kierros radalla. Kannustusjoukot ovat odottamassa. Vaikka yritän, ei jalka liiku yhtään nopeammin. Maali!
Emmi ja Mikko huoltojoukkoina antavat lämmintä ylleni. Hannu oli perillä jo puoli tuntia aiemmin, hyvä juoksu. Syömme jotakin kevyttä (pyttipannua) ja lähdemme kotia päin.
Eteläisemmästä lämmöstä tullut perheenosa, Tuula ja Tytti, on ehtinyt kentältä kotiin juuri ennen minua. Laitoin aamupäivällä lähtiessäni ruusut pöydälle odottamaan.
Jälkipeliä
Seuraavana päivänä lähdin moporetkelle. Minulla oli kaksi kohdetta. Ensimmäinen oli Kiikalan Topuli, jossa perheen pienimmät olivat viikon kesäleirillä. Sunnuntai oli sallittu tapaamispäivä ja kävin heitä moikkaamassa. Sää oli mukavan aurinkoinen – mopoillessa sitä osasi arvostaa vielä enemmän kuin juostessa, vaikka en väheksynytkään eilistä kokemustani.
Minähän olin ollut kesäleskenä. Ja kesälesken oikeus, ellei peräti velvollisuus, on tehdä sitä mitä huvittaa seurauksista välittämättä. Ja minä tein: nestehukkaa – tuota susista vaarallisinta –uhmaten juoksin hellemaratonin suvi-illaksi nimetyssä tapahtumassa, jonka nimeä pitää harkita uusiksi jatkossa, oli ilta tai ei: miten olisi vaikka Forssan Helle-päivä.
Toinen kohteeni, kuinka ollakaan, oli Forssa tai paremminkin Tammela. Kiikalan kauniin kirkon kautta ajelin pikkuteitä Somerolle ja sieltä Torron kautta Tammelaan. Somerosta tulee väistämättä mieleen kolme suurta Someron poikaa, musiikkimiehiä kaikki: Unto Mononen, Rauli ”Badding” Somerjoki ja Mauri Antero Numminen. Sekä Unton että Raulin elämästä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Eivät miehet eläessään aina niin onnellisia olleet, mutta paljon he antoivat toisille, unelmien pakotien ainakin. Sillä saattaapa joskus kesäyössä kuulua römeästi ”aavan meren tuolla puolen” tai itkuun pillahtamaisillaan oleva ”tähdet tähdet luoksenne tahtoisin pois”. M.A. on se onnellisten tähtien alla syntynyt tuottelias somerolainen, joka laulaa itsensä saksalaistenkin sydämiin Wittgensteinilla: ”Wovon Mann nicht sprechen kann, darüber muss Mann schweigen”. Siihen ei voi sanoa enää mitään.
Mukava oli ajella. Vaikka jalat olivat hieman tönköt, ei se vaivannut. Paitsi tankilla käydessä ja risteyksissä pysähtyessä tuli yllätyksenä, etteivät jalat liikahtaneetkaan niin ketterästi kuin normaalisti. Kramppaamisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, enkä kaatanut mopoa risteyksissä.
Torronsuon kansallispuiston läpi ajaessani muistin tietenkin forssalaiset laulajaveljekset, Mika ja Turkka Malin. Heillä, tai jommallakummalla heistä, oli aikanaan pieni hauska laulelma Torron Zorrosta, kukahan muistaa enää tätä. Paljon he ovat lauluja tehneet. Turkka on kääntänyt suomeksi Vladimir Vysotskin lauluja, joissa on sitä jotakin. Suuri yleisö tuntee Vysotskilta melkein puhkisoitetun Ystävän laulun, jota en tässä nyt enää halua nostaa esille. Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan.
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli edelleen kaunis. Ajelin eilistä maratonreittiä hissukseen maisemasta nauttien, myös ylämäistä. Puolivälistä en kääntynyt enää takaisin, vaan jatkoin Räyskälän tienoilta Lopen, Läyliäisten ja Lepsämän kautta kotiin. Lopenhan me tunnemme perunoistaan ja fiktiivisestä urheiluseurastaan Lopen Uupuneet, jonka jäsenyyttä olen muutaman kerran ajatellut hakea. Meriittejä olisi. Läyliäisen teki tunnetuksi Martti Huuhaa Innanen teoksellaan ”Läyliäisen Toivo käymässä Helsingissä”. Lepsämä on minulle tuttu siitä, että Pena asuu siellä. On sinne viime vuosina muuttanut muutakin sakkia. Kaunista seutua.
Palasin kotiin. Reittini oli niin suora kuin mahdollista. Niin kuin jokainen voi karttaa katsomalla itse todeta.
(55 Kähkönen Juha Nokia Marathon Team 4:21:17 Marathon M45)
- Tähänkö minut on taas laitettu, parahdin Forssan helteessä klo 16.28, kun todellisuus alkoi tungoksessa lopultakin mennä tajuntaan. Lämpöä oli 26 astetta.
- Jaa, ja kuka laittoi?
- Niinpä.
Tässä sitä kuitenkin oltiin taas, valmistautumattomina, tuskin täysin terveinäkään, alttiina auringon paahteelle seuraavan kiduttavan neljän-viiden tunnin ajan. Siltä se tuntuu aina tuntuvan lähtöviivalla: päätä jomottaa, vatsa sekaisin, pulssi toisella sadalla jo paikallaan ollessa. Onko järkee vai ei?
Laukaus pamahti ja lähdimme Hannun kanssa liikkeelle. Helle tuntui ahdistavalta ja tilanne tässä suhteessa Tukholman toisinnolta. Kilometrin tienoilla - tai mistäpä tuon tietää, kun paikantaju ei ollut parhaimmillaan - sanoin Hannulle heit ja heittäydyin hivenen hitaammalla. Juoksu kulki massassa kohti Tammelaa. Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen tuli ensimmäinen juottopiste noin neljän kilometrin kohdalla. Olin jo janoinen ja se on merkkinä alkavasta nestehukasta, minkä siinä säässä saa helposti aikaan. Otin sekä urheilujuomaa että vettä ja olo helpottui myös henkisesti, kun homma oli avattu tältäkin osin. Toinenkin juottopiste tuntui olevan turhan kaukana, sen verran aurinko helotti. Onneksi minulla on sentään lippis päässäni, ajattelin, kun katselin erään matkakumppanin punoittavaa päälakea.
Juostessani mietin tämän juoksun eroa edelliseen. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Olin osallistunut Matti Jääskeläisen vetämään maratonkouluun talven ajan. Syksy meni tosi mallikkaasti, lenkkikalenteri täyttyi ja peruskunto kohosi. Vantaan maraton lokakuussa oli mennyt mukavasti ja koko loppuvuosi sen jälkeen oli pelkkää parannusta. Sen jälkeen oli ohjelmassa mm. vauhtikestävyyden kehittämistä.
Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui. Selityksiä on listattavaksi asti. Muutimme helmikuussa uuteen asuntoon: muuttohässäkkää ja pikkuremppaa. Myös työpaikan sijainti vaihtui. Lenkkitahti harveni. Ainoa todellinen ongelma oli kuitenkin orastava kipu oikeassa jalassa. Tauon jälkeen syyllisyydentunnossa tehty viikon rypistys pitkiä tai ainakin kympin lenkkejä joka päivä sai jalan ärtymään entisestään ja selviä penikkataudin oireitahan siellä ilmeni.
Kevät teki tuloaan. Vanhat – ei kun suhteellisen uudet - lenkkarini olivat pilalla, kun pohja oli molemmista oudosti murtunut. Liike antoi onneksi uudet tilalle, kun niissä oli selvää valmistusvikaa. Tämä olisi varmaan pitänyt huomata jo kuukausia sitten. Fysioterapeutti videoi juoksuani ja teki pohjalliset lenkkareihin. Yritin opetella uudenlaista askellusta. Siinä sivussa mopokausi oli alkanut ja vaati oman aikansa vapaa-ajastani.
Kaiken kaikkiaan luonto oli vastustanut juoksemistani koko alkuvuoden tarmokkaasti, mutta tässä sitä silti mentiin. Vaikka ei alkuvuosi silti pelkkää kurjuutta ollut. Maratonkoulun maitohappotestien tuloksissa oli hyvääkin: kaikesta huolimatta peruskunto oli noussut, aerobinen kynnys kohosi 135:stä 141:een, mutta vauhtipuoli oli suorastaan taantunut. Minä olenkin matkantekijä, enkä vauhtihirmu. Onneksi kotikoneeni kiintolevy armahti hajotessaan hukkaamalla mm. harjoittelupäiväkirjan, joka ei kevättalven puolelta olisi ollut kovin aktiivinen. Joten tässä sitä mennään.
Ensimmäinen kymppi meni mukavasti. Paljon en jäänyt Vantaan vauhdista, tunnin tietämissä oltiin. Mutta luisto ei ollut ihan kohdallaan. Toisella kympillä vauhti hidastui merkittävästi. Vaikka oltiin jo illassa, oli melkoinen helle. Markku tuli jo mäessä vastaan ja varsin kärsineen näköisenä. ”…oli sitten pakko nojata bussipysäkkiin ja tehdä konoset …”, Markku kirjoitti myöhemmin omassa matkakertomuksessaan noista tienoista. Sitten tuli Hannu vastaan ja aloin aprikoida olisiko kääntöpaikalle vielä pitkästi. Kärsin. Ihmettelin, miten minua paleltaa, vaikka on sellainen helle. Vasta myöhemmin ymmärsin sen johtuneen nestehukasta.
Kääntöpaikka tuli ja toinen puolikas alkoi. Matka oli raskaimmillaan ja aloin ymmärtää, että viimekertainen keveys Vantaalla oli ollut vain sietämätön poikkeus tässä maratonien sarjassa. Oli totuuden aika. Taas. Paavo, Paavo, montako näitä Totuuden aikoja onkaan?
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli kaunis. En pystynyt siitä nauttimaan, mutta tajusin sen silti jotenkin. Kolmannella neljänneksellä viehko leidi-ihminen tulee takaa: ”Miltä se tuntuu, kun naiset huohottaa niskaan?” Yllättävä kysymys? Mieluummin minä huohottaisin niskaan, huohotan vastaukseksi, ja leidi-ihminen loittonee helponoloisesti, ainakin minun menooni verrattuna. Heittipä haasteen, mutta minusta ei taida olla vastaajaksi.
Matka etenee mäkien keskellä. Kaarteissa oiotaan ja harvoja autoja väistellään. En päästä haasteenheittäjää näkyvistäni, vaikka hän onkin jo kaukana. No, välillä on pakko. Juomapaikat ovat helpottavia keitaita, mutta massan saaminen taas liikkeelle niiden jälkeen on työtä ja tuskaa. Onneksi tiedän kokemuksesta, että tästäkin selvitään. Tuntuu vain, etten opi kokemuksistani mitään, muutenhan en taas olisi tässä liemessä.
Ollaan jo viimeisellä neljänneksellä, kun näen leidin lähempänä. Viimeinen kymppihän on siitä lohdullinen, että kun vakiolenkistä tietää aina selviävänsä, niin sellainen matkahan tässä vain on enää edessä. Ja leidi lähenee. Vihdoin pääsen kohdalle kevyesti kuittailemaan kiitollisena kirityksestä, jonka ansiosta selvisin paremmilla fiiliksillä pahasta paikasta ylitse.
Tulomatkan caspazo- ja viinikauppias on entisellä paikallaan, mutta minulla ei ole edelleenkään lompakko mukana. Sanon palaavani asiaan myöhemmin. En ole nähnyt muita kerholaisiamme kuin Markun. Ekin pitäisi ainakin olla mukana. Ehkä vain en ole nähnyt.
Neljäkymppiä tulee täyteen, ja niin tulee Ekikin. Kevyesti ja helpon oloisesti hän painaa ohitseni. Mutta kohta minäkin olen perillä. Vielä viimeinen kierros radalla. Kannustusjoukot ovat odottamassa. Vaikka yritän, ei jalka liiku yhtään nopeammin. Maali!
Emmi ja Mikko huoltojoukkoina antavat lämmintä ylleni. Hannu oli perillä jo puoli tuntia aiemmin, hyvä juoksu. Syömme jotakin kevyttä (pyttipannua) ja lähdemme kotia päin.
Eteläisemmästä lämmöstä tullut perheenosa, Tuula ja Tytti, on ehtinyt kentältä kotiin juuri ennen minua. Laitoin aamupäivällä lähtiessäni ruusut pöydälle odottamaan.
Jälkipeliä
Seuraavana päivänä lähdin moporetkelle. Minulla oli kaksi kohdetta. Ensimmäinen oli Kiikalan Topuli, jossa perheen pienimmät olivat viikon kesäleirillä. Sunnuntai oli sallittu tapaamispäivä ja kävin heitä moikkaamassa. Sää oli mukavan aurinkoinen – mopoillessa sitä osasi arvostaa vielä enemmän kuin juostessa, vaikka en väheksynytkään eilistä kokemustani.
Minähän olin ollut kesäleskenä. Ja kesälesken oikeus, ellei peräti velvollisuus, on tehdä sitä mitä huvittaa seurauksista välittämättä. Ja minä tein: nestehukkaa – tuota susista vaarallisinta –uhmaten juoksin hellemaratonin suvi-illaksi nimetyssä tapahtumassa, jonka nimeä pitää harkita uusiksi jatkossa, oli ilta tai ei: miten olisi vaikka Forssan Helle-päivä.
Toinen kohteeni, kuinka ollakaan, oli Forssa tai paremminkin Tammela. Kiikalan kauniin kirkon kautta ajelin pikkuteitä Somerolle ja sieltä Torron kautta Tammelaan. Somerosta tulee väistämättä mieleen kolme suurta Someron poikaa, musiikkimiehiä kaikki: Unto Mononen, Rauli ”Badding” Somerjoki ja Mauri Antero Numminen. Sekä Unton että Raulin elämästä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Eivät miehet eläessään aina niin onnellisia olleet, mutta paljon he antoivat toisille, unelmien pakotien ainakin. Sillä saattaapa joskus kesäyössä kuulua römeästi ”aavan meren tuolla puolen” tai itkuun pillahtamaisillaan oleva ”tähdet tähdet luoksenne tahtoisin pois”. M.A. on se onnellisten tähtien alla syntynyt tuottelias somerolainen, joka laulaa itsensä saksalaistenkin sydämiin Wittgensteinilla: ”Wovon Mann nicht sprechen kann, darüber muss Mann schweigen”. Siihen ei voi sanoa enää mitään.
Mukava oli ajella. Vaikka jalat olivat hieman tönköt, ei se vaivannut. Paitsi tankilla käydessä ja risteyksissä pysähtyessä tuli yllätyksenä, etteivät jalat liikahtaneetkaan niin ketterästi kuin normaalisti. Kramppaamisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, enkä kaatanut mopoa risteyksissä.
Torronsuon kansallispuiston läpi ajaessani muistin tietenkin forssalaiset laulajaveljekset, Mika ja Turkka Malin. Heillä, tai jommallakummalla heistä, oli aikanaan pieni hauska laulelma Torron Zorrosta, kukahan muistaa enää tätä. Paljon he ovat lauluja tehneet. Turkka on kääntänyt suomeksi Vladimir Vysotskin lauluja, joissa on sitä jotakin. Suuri yleisö tuntee Vysotskilta melkein puhkisoitetun Ystävän laulun, jota en tässä nyt enää halua nostaa esille. Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan.
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli edelleen kaunis. Ajelin eilistä maratonreittiä hissukseen maisemasta nauttien, myös ylämäistä. Puolivälistä en kääntynyt enää takaisin, vaan jatkoin Räyskälän tienoilta Lopen, Läyliäisten ja Lepsämän kautta kotiin. Lopenhan me tunnemme perunoistaan ja fiktiivisestä urheiluseurastaan Lopen Uupuneet, jonka jäsenyyttä olen muutaman kerran ajatellut hakea. Meriittejä olisi. Läyliäisen teki tunnetuksi Martti Huuhaa Innanen teoksellaan ”Läyliäisen Toivo käymässä Helsingissä”. Lepsämä on minulle tuttu siitä, että Pena asuu siellä. On sinne viime vuosina muuttanut muutakin sakkia. Kaunista seutua.
Palasin kotiin. Reittini oli niin suora kuin mahdollista. Niin kuin jokainen voi karttaa katsomalla itse todeta.
(55 Kähkönen Juha Nokia Marathon Team 4:21:17 Marathon M45)
sunnuntai 3. lokakuuta 2004
XI Vantaan maraton 3.10.2004
Sunnuntaiaamu avautui kylmänä ja kuivana, eikä se ollut ollenkaan huono asia. Nautin aamupuuron yksinäni muun perheen vielä nukkuessa, poikkeuksellisesti kaurapuuroa, vaikka normaalisti sunnuntaisin on riisipuuron vuoro. Reppu oli pakattu jo edellisenä iltana, mietin vielä tarkenisiko matkan teepaidassa. Muistelin mielessäni majakanvartijan runoa: "Kolmantena lokakuuta. On syntymäpäiväni päivä tää, muttei vierasta ketään näy. Sade vain kattoon ryöppyää, lounaasta tuuli käy." (Tove Jansson, Muumipappa ja meri) ja sanelin puhelinvastaajaani uuden viestin: "... en nyt pysty vastaamaan, sillä olen pitkällä matkalla - matkoilla, niin kuin tällaisena päivänä tavataan sanoa. Voit laulaa terveisesi äänimerkin jälkeen." Eiliset flunssan oireet olivat poissa; olin huolestuneena todellisista tai kuvitelluista taudinoireista jättänyt viimeistelylenkin ja saunakaljankin väliin, mutta nyt aamulla olo tuntui mukavalta. Olin varsin myöhään tehnyt päätöksen lähteä tälle matkalle ja erityisesti päivämäärän houkuttamana pidin tätä hyvänä "ulkoruokintakauden lopettajaispäivänä". Nyt oli aika ja herra 47 oli valmis.
Pulkkisen Janne otti kyytiin ajallaan ja kohta olimme kohtalotovereittemme kanssa Tikkurilassa. Pukuhuoneeessa tapasin tekopaikkakunnan miehen, joka oli tullut tänne puolikkaalle. Mietin varustusta ja totesin etten teepaidassa tarkene, vaan pitää olla pitkähihaista. Lähtö oli kello 12. Saamani ohjeistuksen mukaan suositeltu sykealue oli 145-160 eikä täyttä hönkää kannata laittaa päälle ennen 30km pylvästä. Lähtö oli verkkaisen rauhallinen, mutta silti mittari nakutti lähempänä ylärajaa kuin alarajaa. Totesin, ettei haittaa kunhan pysyy rajoissa. Vierelläni juoksi nuori puoluejohtaja, jonka valinta oli tehty edellisen vastaavan matkani aikana: kesäkuun alussa Tukholmasta palatessa uutisissa kerrottiin mm. Ronald Reaganin kuolleen ja Jyrki Kataisen tulleen valituksi Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi. "Jyrki, mikä on tavoitteesi?", joku toimittajaa leikkivä kanssajuoksija kyseli häneltä. -"Päästä maaliin". Huomasin kokoomusjohtajalla olevan kanssani yhteisen tavoitteen. Tein kuitenkin varmuuden vuoksi pienen irtioton.
Myöhemmin juoksun varrella juttelin puolitutun kaverin kanssa muutaman kilometrin ajan. Hänellä oli takanaan näitä matkoja enemmän kuin minulla. Tuijottelin mittaria ja pelätessäni pulssini pysyvän liialti ylälukemissa jättäydyin hieman. Huoltopisteillä nautin kaikkia saatavissa olevia kiinteitä ja nestemäisiä virvokkeita: suolakurkkua, banaania, vettä ja Texalia. Lämmin vesi maistui kylmää paremmin.
Ensimmäisen kierroksen täyttyessä kuulin kuulutettavan tunnin kuluneeksi. Säikähdin hieman, sillä olin etuajassa. Minulle oli suositeltu 6.05 min min/km, jolla tavoiteaika olisi 4.15-4.20. Itselleni olin asettanut ääneenlausuttavaksi toiveeksi kesäkuisen Tukholman ajan (4.34) alittamisen, rohkeammin sanottuna alle neljän ja puolen. Nyt olin huolissani siitä, että liian kovalla vauhdilla ajaisin itseni piippuun.
Toisella kierroksella yritin hillitä hieman, muttei tahtia ole helppo muuttaa. Puolikkaan ajaksi tuli jotakin 2.01 ja risat. Pitkähihainen paita ei ollut ollenkaan liikaa, sillä vielä toisella kierroksellakin aukeilla paikoilla tuuli tuntui kylmältä. Melkein kaipasi hansikkaita. Tihmoi pikkasen, mutta tuskin huomasin sitä. Vasta neljännellä kierroksella sisäinen hehku olisi varmasti riittänyt lyhythihaisellakin juoksemiseen.
Kolmannella kierroksella reitti alkoi jo olla melko tuttu. Vantaan maratonissa on sellainen järjestely, että ensimmäisellä kierroksella opetellaan reitti yhdessä koko porukalla ja sittenhän sen osaa juosta jo yksinkin. Ongelmaksi voi koitua huono laskupää, sillä vaarana on lähteä vielä viidennelle kierrokselle, kun lopussa nuppi ei ole ehkä kirkkaimmillaan. Porukkaa oli melkolailla harvemmassa kuin Tukholmassa ja kerran säikähdin kesken ajatuksieni - jos niitä oli - olevani eksynyt reitiltä, kun muita juoksijoita ei näkynyt. Vaan ei hätiä, kyllä minä jäljillä olin. Kolmannen kierroksen väliajan katsominen pääsi unohtumaan, kun kuulin nimeäni huudettavan. Emmi ja Jonas olivat tulleet kannustamaan ja lupasivat odottaa maalissa. Tahti oli kaiketi pysynyt aika tasaisena tämänkin kierroksen ajan.
Alkoi viimeinen kierros ja minulla oli lupa ottaa kaikki irti. Mutta kaikkihan oli jo irti. Tutkimustavoitteekseni olin asettanut, missä kohden matkaa tämä kaikki alkaisi taas näyttäytyä mielettömältä ja millainen korrelaatio sillä olisi reisien jäykistymisen kanssa. Jonas kysyi jälkikäteen, mitä oikein ajattelin juoksun aikana. En osannut vastata muuta kuin sillä hetkellä ainoan muistamani ajatusnäytteen: "kolkytkaks,kolkytkaks,kolkytkaks,..." Jos se oli ollut neljäkymmentäkaksi, olisi sillä toki ollut kytkös kaiken tarkoitukseen. Mutta 42 on jo liian lähellä maalia, ei silloin ole aikaa ajatella ajattelemistaan.
Joka tapauksessa viimeisellä kierroksella kukaan ei enää ohittanut minua, sillä he olivat jo maalissa tai lähellä sitä. Itse kyllä ohittelin muita, mutta ne ohitukset eivät muistuttaneet urheiluauton kevyttä kiihdytystä vaan ohittaja oli pikemminkin kuin raskaassa ylilastissa oleva puutavararekka, joka yrittää ylämäessä karavaanarin ohitusta silläkin yhtäläisyydellä, että vastaantulijoiden on parempi väistää. Tässä vaiheessa muuta kevyttä liikennettä oli jo reitin varrella ja muutamaan kertaan kerroin kyselijöille, että ihan maratonin mittaista matkaa täällä ollaan juoksemassa. Joutuipa eräässä risteyksessä sattumalta paikalla ajellut kollegakin odottelemaan, että ehdin hölkötellä alta.
Juottopisteellä mieltä lämmitti, kun nimeltä mainiten kannustettiin. Luulin jo tuntevani, mutta niinhän se on, että apinan tuntevat kaikki, vaikkei apina ketään tunnekaan. Tällaiseen yksilöllisyyteen ei kyllä isommissa tapahtumissa pääse. Yritin kiristää vauhtia ja nostaa pulssia, mutta kehoni ei oikein totellut minua. Reidet olivat jäykät, mutta tällä kertaa tämä jäykkyys oli hiipinyt pikkuhiljaa, enkä ollut huomannut ajattelevani tämän juoksemisen ja kaiken muunkaan olevaisen mielekkyyttä kovin kritisoivassa mielessä. Välillä olisi tehnyt mieli heittää kävelyksi, mutta sellaista minulla ei ollut lupa tehdä muualla kuin huoltopisteillä. Lopulta eräässä tosi hitaassa ohituksessa kuulin vierustoverin mainitsevan, että kuusisataa metriä vielä. Se tuntui pitkältä matkalta. Risteys, josta lähdetään uusille kierroksille tai maalin, oli edessä. Lupa kääntyä vasemmalle. Otin huomaamattoman loppukirin - minä kyllä huomasin sen itse, mutta tuskin muut - kohti ajannäyttötaulua, kuulin jostakin kannustushuudot ja kohta kone piippasi. Olin maalissa ajalla 4.04.14 - oma ennätykseni oli parantunut puolella tunnilla.
Analysoin onnistuneen juoksuni tekijöitä: Vantaan reitti on aika tasainen. Helle ei haitannut. Lokakuussa harjoittelukautta oli pitkälti takana. Ruuhkassa juokseminen rajoittui hyvin lyhyeen matkaan alussa. Monessa suhteessa tämä oli erilainen maraton Tukholmaan verrattuna. Molemmista jäi hyvä maku: ystävälliset ihmiset reitin varrella tai huoltopisteillä.
Oli aika menna kotiin. Suihkussa ihmettelin hetken merivettä, mutta suola tulikin omalta otsalta. Pientä tankkausta edelleen ja kohta vieraat saapuivat. Kuohuviinipullo poksahti. Katjan tekemä synttärikakku maistui hyvin niin itselleni kuin pihan lapsille, joita vieraanani oli toistakymmentä. Illan päätteeksi Jonas korkkasi vielä pullon Speysiden suunnan single malttia, jota maistelimme ohuet makoisat siivut.
Uni oli hivenen levotonta. Juoksu taisi vielä jatkua yölläkin. Aamulla töihin pyöräillessä huomasi jaloillaan jotakin tehneensä, sen verran tukkoista ja vaivalloista polkeminen oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)