Juoksu starttaa vasta 8:30. Kiertelen hallissa ja huomaan vessajonon pitkäksi. Hölkkäilen hallia ympäriinsä ihmisten seassa ja tutkin juoksijoiden selkälappuja, joissa on etunimet. En näe suomalaisia.
Matka etenee mutkitellen. En ole aina aivan varma missä mennään, kun muistelen mutkikasta reittikarttaa. Reitti on hieno matkailukierros Barcelonan keskeisiin kohteisiin. Myöhemmin selviää, että reitti on muuttunut edellisvuodesta ja siitä kartasta, jota olen tuijotellut.
Seuraavan viiden kilometrin aikana ohitan yli sata ihmistä ja vauhti on hieman nopeampi kuin 5’30/km. Tämä vakiintuu nopeudekseni melkein 30 km kohdalle saakka. Katselen nimiä ihmisten selistä ja yritän bongailla suomalaisia. Ympärilläni puhutaan espanjaa, katalaania, ranskaa, italiaa, saksaa ja englantiakin. Juttelen hetken Katjan kanssa, mutta hän puhuisi mieluummin saksaa. Eikä Pauliinakaan osaa suomea. Myöhemmin Pepe kertoo, että juoksijoista puolet on Espanjasta, puolet ulkomailta.
Juoksijoissa on mukana paljon sellaisia, joilla on Tiibet-otsapanta. Matkan varrella on muiden joukossa kannustamassa oransseihin kaapuihin pukeutuneita munkin oloisia tyyppejä, jotka jotenkin yhdistän Tiibetiin. Tässä on jonkinlaista aktiviteettia ilmassa. Läpsäytän kättä munkin kanssa.
Katselen aktiivisesti ympärilleni. Muistutan itselleni, että olen täällä turistin töitä tekemässä eikä silloin kannata jättää nähtävyyksiä katsomatta. Sagrada Familia sävähdyttää ja tuijottelen korkeuksiin, vaikka kannustajia on kadunvarsi täynnä. Tännekin on palattava.
Joltakin edelliseltä reissulta jääneen geelipussin tyhjennän ennen 25 km juomapistettä ja hörpin vedet päälle. En tiedä onko se tarpeeseen, mutta mitäpä tuota enempää kantamaan. Yleensä minulla ei ole ollut omia eväitä juoksussa mukana, mitä nyt joskus tilkkanen whiskyä.
Juoksu kulkee kuin leikki ja laulu, ohitan kolmenkymmenen kilometrin aikana yli seitsemänsataa juoksijaa, mutta ensimmäisen suomalaisen huomaan vasta jälkipuoliskolla. Monen selkä ja takapuoli tulee tutuksi. On selkiä jotka etääntyvät ja häipyvät horisonttiin. On selkiä jotka ohitan, mutta jotka kohta taas ohittavat minut. On selkiä, joiden kanssa tahti sama pitkät matkat.
Ensimmäinen puolikas menee aikaan 1h 54min 33sek, joka on minulle hurja, mutta samalla hehtaarilla kuin ensimmäinen puolikas viime kesäkuussa Arkangelissa, joten en säikähdä. Rohkaistun ajattelemaan, että neljän tunnin alitus on mahdollinen, mutta samalla muistelen väsähdystä syksyisellä Espoon rantamaratonilla ja olen nöyrtyvinäni. Parissa kohdassa juostaan katua pitkä matka eteenpäin samalla kun nopeammat tulevat jo toista puolta vastaan. Avinguda Diagonalia juostaan noin viiden kilometrin osuus edestakaisin ja se tuntuu hieman tylsältä. Kääntymispaikan luokse on piristykseksi laitettu iso pääsiäismuna, torni nimeltä Torre Agbar vuosimallia 2005 ja kääntymispaikalla huomaan kaverin selästä että hän on Pekka. Morjestan ja juttelemme jonkin matkaa. Pekka on järvenpääläinen järvenkiertäjä ja maratoneja hänellä on takana yli kahdeksankymmentä. Saan kutsun Tuusulanjärven maratonille ja lupaan tulla jonakin keväänä. Lähestymme kolmenkympin kohtaa ja vauhti on käymässä minulle liian kovaksi. Hellitän hieman ja Pekka menee menojaan. On tämänkin vitosen vauhti vielä melkein 5’30/km ja ohitettujen määrä yli sata neljäkymmentä, mutta tästä eteenpäin ollaan hidastuvassa liikkeessä.
Sykemittarini käyttäytyy edelleen oudosti. Ajattelen jo heittää sykevyön menemään, mutta mitäpä sitä, kun se ei paina eikä vaivaa. Välillä mittari näyttää nollaa ja välillä kahtasataa. En välitä siitä, en tarvitse sitä, paitsi ehkä kellona. Kontaktia pitäisi olla sykevyöhön, sillä iho on hikimärkä, paita on märkä, lippalakki on märkä. Paitana minulla on tälläkin kertaa - varmaan jo neljättä maratonia - Neil Youngin konsertista heinäkuulta 2001 ostettu mukavasti kulahtanut teepaita. Kengät on Asicsit vuosien takaa, näilläkin olen maratonin tai kaksi aiemmin juossut ja hyvin tuntuvat pelaavan. Olivat mökkikenkinä pari kesää ja kun huomasin että ovat hyvässä kuosissa vielä niin otin takaisin palvelukseen reservistä. Mutta ehkä nyt olisi aika käydä taas kenkäkaupassa.
Jälkikäteen luen mitä paikalla tapahtui.
Irlantilainen 27-vuotias Colin Dunne kuoli 34,5 km:n kohdalla.
“The Irish runner Colin Dunne, 27 years old, dies due to myocardium infarction extensive. The organisation of La Marató de Barcelona is sorry to inform about the death of the Irish participant Colin Dunne during the race, in km 34,5. The attention given immediately by Cruz Roja and the service 061 was unuseful because the
medical services have confirmed later that he died immediately.“
35 km ajanottopiste on aivan lähellä, vettä ja urheilujuomaa ja matka jatkuu Ciutadella-puiston reunalla.
Kolumbuksen patsaalta käännymme taas ylöspäin. Juoksijamassaa on edelleen reilusti ympärillä. 40km ajanottopiste ja viimeinen juomapiste lähestyvät. Juoksu on vaivalloista, mutta en alistu kävelemään. En osaa. En tiedä mietinkö sitä edes teoreettisena mahdollisuutena. Jatkan juoksun kaltaista liikettä, josta on vauhti poistettu. Jos tähän asti olen ollut netto-ohittaja niin nyt minusta on tullut bruttohävittäjä. Hävitän säästettyjä minuutteja ja vaikka hoen mantraani, alan pelätä, ettei kuuden minuutin vauhti riitäkään. Tiedän kyllä että se riittää, mutta vauhtini ei ole enää kutosen vauhtia vaan se putoaa hitaammaksi. Se alkaa olla lähempänä seitsemää kuin kuutta ja neljän tunnin aikaraja lähestyy uhkaavasti.
Onneksi myös maali lähestyy. Viimeinen pitkä suora alkaa ja sen päässä häämöttää jotakin maalirekvisiittaa. Nyt minua ohitellaan, mutta maali lähestyy. Kuitenkaan se mikä näkyy, ei vielä lähemmäksi tultua osoittaudukaan maaliksi vaan vielä on käännyttävä ja ohitettava valemaali ja käännyttävä ja lopulta siellä on kai oikea maali, kun näyttötaulu näyttää numeroita. Numeroita, jotka ovat jo yli neljän tunnin suuruisia. Siellä on siis maali ja lähdöstä on kulunut jo yli neljä tuntia. Maalin takana näkyy hienosti Palau Nacional ja Avinguda Maria Christinan kukkaan puhjenneet suihkulähteet. Tai näkyisivät mutta en minä sellaisia huomaa.
Minä tuijotan maalitaulun mittarilukemia jotka ovat yli neljän tunnin, mutta en minä niistäkään huolestu. Sykemittari, jonka kellotoiminto on kunnossa, kertoo kuitenkin pienempiä lukuja. Lisäksi muistan, että pääsin lähtöviivalle vasta neljä minuuttia lähtölaukauksen jälkeen, joten tiedän, että alle neljän tunnin tässä vielä mennään. Juoksen mutta ei sitä juoksuksi viitsisi kutsua. Katson myöhemmin maaliintulovideota ja kovin väkinäiseltä se juoksu näyttää. Kun aiemmin ohitin juoksijoita yli seitsemän ja puoli sataa neljänkymmenen kilometrin aikana, niin viimeisen reilun kahden kilometrin aikana minut ohittaa yli sata ihmistä. Mutta joka tapauksessa olen maalissa. Olen väsynyt, todella väsynyt, mutta olen maalissa. Ja olen maalissa alle neljän tunnin nettoajalla! Minä tein sen! Huippuaika, oma ennätykseni ja alle neljän tunnin aika! 3.57.30. Tämä on kova juttu! Kymmenes täysmaratonini ja nyt alle neljän tunnin!
Saan mitalin ja jonotan chipin poistoon. Otan vettä ja syön omenaa. Omena on sopivan raikasta ja tuntuu pysyvän sisällä. Laitan mitalin kaulaani että se pysyisi tallessa - vai laittoiko joku muu sen jo kaulaani. Ei voi muistaa.
Joku vieressäni ottaa omenasiivuja ja survoo niitä taskuihinsa, varmaan saksalainen ajattelen ja tulee mieleen vanha vitsi "tummeli on huono sulatejuusto" . Epäkorrektia. Kerään käsiini urheilujuomapulloa, vettä, banaania ja omenaa ja hoipun halliin, jossa on varustesäilytys. Matkalla on portaita ja vauhtini on hidas. Pääsen lopulta jonoon ja saan reppuni. Hoipun hallin perälle, etsin itselleni sopivan tilan seinän vierestä ja laskeudun alas. Se ei käy helposti. Juttelen vieressä olevan puheliaan katalaanin kanssa. Vähän. Minä en ole puhelias. Minä olen väsynyt. Olen myös jossain määrin onnellinen, mutta en ole varma ymmärränkö sen. Vaihdan kuivaa ylleni. Se käy kovin hitaasti. Kun olen lopulta valmis, survon hikimärät vaatteet reppuni. Laitan repun pään alle ja suljen silmäni. Nukahdan. Näen untakin.
Kun avaan silmäni huomaan naapuripariskunnan katsovan minua, kenties hieman huolestuneena. Nousen ylös, kerään kamppeeni ja lähden. Ulkona huomaan vasta nyt suihkulähteet, jotka ovat heränneet toimimaan. Etenen kohti Espanya-aukiota ja metroa, matkalla kysyn turisti-infosta reititysohjeet Tibidabolle. Kotimatkalla metrossa on paljon kaltaisiani, juttelen saksalaisen veteraanijuoksijan kanssa.
Kotona kiipeän viidenteen kerrokseen. Tiedän että ylöspäin meno tänään on helpompaa kuin alaspäin tulo huomenna. Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan: tänään ehdimme vielä tekemään retken vuorelle.
5158 JUHA KäHKöNEN NOKIA MARATHON TEAM FIN 03:57:30