Hannu, joka juoksi Turussa viidennen maratoninsa, valmensi minua ja viimeinen viikko ennen juoksua oli sellaista hiilihydraattitankkausta, että melkein hirvitti. Mutta se toimi. Juoksun aikana voimat riittivät hyvin ja juoksu meni helpon tuntuisesti tosi pitkään. Polvi ilmoitteli olemassaolostaan jossakin kympin tienoilla lähinnä kävellessä juottopisteiden kohdalla, mutta ne oireet hävisivät kuitenkin nopeasti. Muuten en kävellyt - joskaan en tiedä voiko sitä etenemistä kaikissa vaiheissa juoksuksikaan kutsua ;-).
35 km:n kohdalla alkoi tulla jotenkin jäykkä olo, mutta siitä selvisi kun muisti kokeneempien kertomuksista, että kolmenkympin jälkeen se vasta tuntuu. 39 km:n kohdalla hoin mantraa "minä olen kone, minä olen kone" ja siinä kohtaa se Turun juoksun pahin mäki tuleekin. Lyhyttä askelta ja loppu meni jonkinlaisessa transsissa. Sitten sitä vaan oli perillä. Vauhti ei ollut lopussa todellakaan kova.
Minulla oli 5 tunnin tavoitteelle käteen kuulakärkikynällä kirjoitetut juottopisteiden ajat ja puolivälissä oli kymmenen minuuttia varastossa. Niitä varastoja sitten kulutin loppupuoliskolla. Puolimatkassa kävi juuri niin kuin Turussa juosseet sanoivat: tie tyhjeni edessä, kun puolikkaan juoksijat häipyivät maaliin. Juoksin pitkän matkan keskustellen erään maraton-veteraanin kanssa, kaverilla oli yli 400 maratonia takana menossa, vauhti hidas selkävaivojen vuoksi.
