Täällä sitä nyt lopulta ollaan Kiova City Marathonin lähtöalueella. Toissapäivänä tulimme Kiovaan ja eilen teimme retken numerolappujen luovutuspaikalle. Tutkittuamme reittiyhteyksiä totesimme, että metrolla pääsee helposti lähellä olevalle Vystavkovii Tsentr -metroasemalle. Kantapään kautta opimme tällöin, että metroasemia on harvassa, mutta ne on helppo löytää ahkerasti kyselemällä. Asiaa helpottaisi, jos vielä ymmärtäisi vastaukset, mutta viittomasuunnat olivat loogisesti samaan suuntaan ja niin kovakalloisempikin osasi perille.
Ukrainalaiset ovat kokemuksemme mukaan erittäin ystävällisiä ja avuliaita, opastavat turistin lippukassalle ja vielä saattelevat oikealle laiturille. Metro kulkee lujaa ja pitää kovaa ääntä. Osaamme helposti jäädä oikealla pysäkillä pois, ja asiaa helpottaa, että siellä jää paljon muitakin juoksijan näköisiä. Taas saamme oppaan, joka neuvoo meidät kisakonttorialueelle. Alue on laaja, ja hetken ja muutaman lisäkysymyksen verran kestää. ennen kuin löydämme paikan, jossa numeroita jaetaan. Ensin toki tarkistetaan passit ja koronapassit ja saamme ranteeseen vihreän rannekkeen, joka oikeuttaa meille lähdössä "terveeksi luokiteltujen" lähtökarsinan.
 |
| Metroon |
Hanskilla on jotain vaikeuksia saada numeroaan, se johtunee siitä, että osallistuminen siirtyi vuodelta 2020 vuodelle 2021. Minä saan pussukkani heti. Kun tutkin sisältöä huomaan iloinneeni turhan varhain, pussin perusteella olenkin puolalainen Philip. 2020-kirous! Tämähän on tuttua jo Levin Ruskamaratonilta, missä miltei kaikki juoksivat väärällä nimellä. No, heti takaisin selvittämään asiaa ja toki se selviääkin pienen väännön jälkeen. Nyt juoksunumerossani lukee oma nimeni.
 |
| Minä en ole Philip Puolalainen! Asia vaatii syventymistä. |
 |
| Oma nimi kirjassa! |
Metroilu takaisin on jo helppoa. Matkan varrella innostun Olimpiiska-asemalla, että taashan tässä ollaan maratonmatkalla jonkin olympiastadionin tienoilla. Emme kuitenkaan poikkea stadionilla. Jäämme junasta Itsenäisyyden aukiolla eli Maidan-aukiolla ja kävelemme maratonin lähtöpaikan kautta hotellille. Illalla nautitaan viimeinen pastatankkaus lähistön ravintolassa, jonka nimi oli ytimekkäästi Kaka Spagetti. Ja sitten unille, jotka ovat enemmän tai vähemmän levottomia.
 |
| Maidan-aukiolla |
Eipä ollut itsestäänselvän helppoa päästä tänne Kiovaan maratonille. Koronatilanteen vuoksi jännitystä riitti loppuun asti. Alun alkaen reissu varattiin jo parisen vuotta sitten ja meitä oli lähdössä aika iso porukka. Juuri kun olin ostanut lennot, maratonin ajankohtaa siirrettiin viikolla ja lentoliput näyttivät menevät hukkaan. Sitten tuli korona ja koko maraton peruttiin, mutta lentolippujen hintaa en saanut millään takaisin, en verkkomatkatoimistosta enkä lentoyhtiöltäkään. Osallistumisen sai kyllä siirrettyä seuraavalle vuodelle.
Vuoden päästä tehtiin uusi yritys. Porukkamme oli nyt supistunut murto-osaan alkuperäisestä. Uudet lennot otettiin suoraan Ukrainan lento-yhtiöltä. Sitten lentoyhtiö ilmoitti, ettei se enää lennä Helsinki-Kiova-väliä. No se siitä. Kunnes Hanski sinnikkäästi selvitti, että Kiovaan pääsee Lufthansalla Frankfurtin kautta. Tosin paluumatka vaihtoineen venyy varsin pitkäkestoiseksi. Lentoliput ostettiin, vaikka hinnat kahdesta edellisestä lennosta oli takaisinsaamatta. Mutta asiat nytkähtivät taas eteenpäin ja kohta lentoyhtiö palautti hinnat, sitten matkatoimistokin palautti jo reilu vuosi sitten maksetut hinnat. Ja Kiovan koronatilanne näytti siltä, että juoksemaan pääsee muutenkin kuin virtuaalisesti. Matkustusasiakirjat kuntoon: passikin voimassa vielä juuri vaaditut kolme kuukautta matkan jälkeen, viisumia ei tarvita, koronatodistus on ja Visit Ukraina -sivuilta ostettu paikallinen matkavakuutus printattuna monella kielellä mukana. Ilman noita reissu ei olisi onnistunut. Niinpä sitten eräänä perjantaiaamuna herätyskello soi aamulla kolmelta ja matka alkoi.
Se oli toissapäivänä, mutta nyt on nyt. Pistoolin olisi pitänyt pamahtaa jo yhdeksältä, mutta ilmeisesti kun ennustettua sadetta ei tullutkaan, lähtöä viivästetään, tai sitten jostain muusta syystä. Seisomme juoksuvarusteissa ja lisäpeittona on muovia suojaksi tuulelta ja sateelta. Täällä on kylmempää kuin Suomen kesässä. Jotkut hurjapäät ovat pukeutuneet pelkkiin shortseihin ja lyhythihaisiin paitoihin, jo sellaisen katseleminen saa kylmän väreet kulkemaan selkäpiissä.
 |
Meitä on nyt jo paljon
|
Aamulla vielä mietimme juoksuvarustusta. Sää on viilentynyt eilisestä. Aivan turhaan pakkasin juoksushortsit mukaan tälle matkalle. Teki mieli laittaa jopa tuulihousut vielä juoksuhousujen päälle, mutta sen tiedän turhaksi. Alunperin kaavailin juoksevani kaksi paitaa päällekäin, lopulta päädyin pitkähihaiseen paitaan ja juoksutakkiin, jossa on huppukin, jos tarvitaan. Kauluri kaulaan ja lippis päähän, sormikkaat käteen. Lähtöpaikalle menoon puin lisäksi vielä tuulenpitävän takin ja mukana on myös kertakäyttöinen sadetakki sadetta ja tuulta vastaan.
Lopulta sade alkaa, pienesti tihmoen, mutta kuitenkin. Ja lähtölaukaus pamahtaa. Se on aina helpotus. Luulisi, että tähän on jo tottunut, kun takana on jo puolensataa maratonstarttia erilaisissa paikoissa ja eri vuorokaudenaikoihin. Ja tavallaan onkin tottunut, tähän että lähdön jännitys, se jota en tunnusta olemassa olevankaan, aiheuttaa lähes pahoinvoinnin kaltaista oloa, kunnes lähtölaukaus sen laukaisee tai viimeistään se että pääsen liikkeelle. Tai viimeistään, kun ensimmäisen kerran pääsen bajamajaan tai puskaan. Epämääräinen olo, jonka vuoksi aamupala ei maistu, mutta syön sen silti velvollisuuden tuntoisesti. Eilinen pekonipasta maistuu suussa edelleen, vaikka ei niin hyvältä kuin eilen, heti herätyskellon soitosta tähän hetkeen se on maistunut, mutta nyt huomio kiinnittyy muuhun ja olo helpottuu.
Juoksemme ensimmäiset kymmenen kilometriä Hanskin kanssa kimpassa. Etenkin kun keho lämpenee, olo ei tunnu pahalta. Tällä kertaa opettelin hieman reittiä etukäteen. Pienen nousun jälkeen ensimmäiset neljä kilometriä on pääsääntöisesti laskua, sitten on nousua, kunnes ollaan reitin korkeimmalla kohdalla, 10 km kohdalla. Tämän jälkeen on neljä kilometriä jyrkkää laskua Dnjeprin rannalle. Tasaista juostaan seuraavat 27 km lukuunottamatta pieniä nousuja siltojen vuoksi. Lopuksi on nousua viimeiset viisi kilometriä. Aika hyvin muistan tämän verran juoksun aikanakin. Kiova on hyvin mäkinen ja mäet ovat paikoin jyrkkiä, sen huomasimme jo etukäteen. Eikä jyrkimmästä alamäestä juostessa uskalla ottaa hyötyä irti, sen huomaan sitten, kun olen siinä mäessä.
Ensimmäiset kilometrit juostaan jo tutuiksi tulleissa maisemissa. Parin kilometrin kohdalla ohitamme Kaka Spagetin, jonka eilen illalla nautittu pekonipasta siis maistuu edelleen röyhtäyksissä hieman vieläkin. Vitosen kohdalta nousemme jyrkkää mäkeä ylös ja kohta ohitamme eiliseltä tutun metroaseman ja jatkamme nousua kohti Maidan-aukiota, joka oli keskeisenä tapahtumapaikkana vuoden 2014 vallankumouksessa, joka puolestaan oli loogista jatkoa vuoden 2004 oranssille vallankumoukselle. Minulla on oranssi takki päälläni, mutta se ei liity tähän asiaan mitenkään.
Nousu jatkuu kympin kohtaan asti ja tässä on reitin korkein kohta. Aikaa on kulunut 58 minuuttia ja juoksu kulkee mukavasti. Hanskilla kulkee vielä lujempaa, joten hän jatkaa omalla tahdillaan tästä eteenpäin. Korkein paikka ei kuitenkaan ole vaikuttavin paikka, sillä pienen laskun jälkeen parin kilometrin päästä reitti vie Äiti isänmaa -muistomerkille. Muistomerkki on Neuvostoliiton aikainen yli sata metriä korkea miekkaa kohottava äitipatsas. Jos koit tuossa jonkinlaista ristiriitaa, niin vapaasti vaan, Neuvostoliittoa ei enää ole. Viimeinen Lenin-patsas nähdään vasta huomenna ja se sijaitsee menneessä katastrofissa. Mutta tällä mäellä on muutakin suurta: valtava Ukrainan lippu, joka käynnissä olevan sodan vuoksi liehuu puolitangossa.
 |
| Äiti Isänmaa |
Alkaa se jyrkkä lasku, jota en uskalla päästellä täysillä. Reitti laskeutuu sillalle ja ylitämme Dnjeprin pitkää ja tuulista siltaa pitkin. Päässäni soi korvamatona "viimeisen kerran katson Dnjepriin", mutta sen sanoma on vielä vahvasti ennenaikainen. Pieni lenkura toisella puolella ja sitten takaisin samaa pitkää siltaa pitkin. Paluumatkalla sillalla tulee 20 km täyteen ja aika on vielä minuuttia vaille kaksi tuntia. Sillan jälkeen puolimaraton tulee täyteen ajassa 2:06 ja samassa kohdassa puolikkaan juoksijat liittyvät reittiimme. Tie on nyt entistä täydempi.
 |
| Jälleen kerran katson Dnjepriin... |
Juoksemme joen vartta pohjoiseen viisi kilometriä ja tämän jälkeen puolikkaan juoksijat jatkavat eteenpäin, kun me nousemme sillalle ja meidän reittimme jatkuu joen keskellä olevassa isossa saaressa seuraavat viisi kilometriä. Tämä on reitin miellyttävin osuus. Tuuli ei riepota ja ympäristö on muutenkin rauhallinen, puistoa, ulkoilualuetta. Olen 29 km kohdalla, kun sade alkaa. Onneksi tosiaan täällä ei tuule, sillä samaan aikaan Hanski on jo seuraavalla sillalla ja kertoo myöhemmin, että siellä oli hieman erilainen tunnelma. Sade kestää ehkä varttitunnin ja sen aikana ohitan 30 km merkin. Aikaa on kulunut jo kolme tuntia ja reilut pari minuuttia päälle.
Kohta saavun sillalle ja ylitän jälleen Dnjeprin. Reitti jatkuu joen vartta muutaman kilometrin ja kääntyy sitten kaupunkiin. Odotan 37 km merkkipaalua, jolloin päästään nousemaan kunnon mäkeen ja maalia kohti. Ja kaikki tulee aikanaan. Mäki on paikoin jyrkkä, mutta pidän juoksurytmin yllä, vaikka vauhti ei olekaan kummoinen. Juoksu on sujunut mainiosti ilman nilkka- tai polviongelmia, joita viime kerralla oli. Samoin voimat ovat riittäneet hyvin, olen tankanut joka pisteellä vuoroin vettä, vuoroin isotonicia tai colaa. Syötävää en ole ottanut, eikä minulla ole omia geelejä mukana. Mutta hyvin menee, mitä nyt vauhti hiipuu normaalin kaavan mukaisesti.
 |
|
Tällä maratonilla ei ole näkynyt muita suomalaisia. Heikki oli ilmoittautunut mukaan ja järjestelyt oli kaikin puolin kunnossa, mutta akillesvaivat siirsivät hänen juoksunsa tuonnemmaksi. Ilmoittautuneiden listalla on muutamia suomalaisia, mutta lähtöviivalle asti pääsi tietääkseni vain me kaksi. Toki yksi tuttu naama tulee vastaan lyhtypylvään ulkomainoksessa, tavaan hetken nimeä TapR Typyheh, mutta sitten avautuu, että Tarja Turusella taitaa olla keikka täälläpäin lähiaikoina.
Mäki on jyrkkä, mutta kun nousu loivenee ja tasaantuu, tiedän että loppu on lähellä. Mutta ei minun loppuni. Saavun maaliin ja saan komean mitalin, jossa on jopa liikkuvia osia.
 |
| Maali! |
 |
| Tämän luukun saa nyt avata |
Etsin vaatesäilytyksen ja onnuskelen hotellille. Hanski on ollut siellä jo jonkin aikaa. Suihku ja pieni palautuminen, sen jälkeen onkin aika lähteä proteiinitankkaukselle pihvipaikkaan, jota jo hieman testailimme etukäteen. Ainakin Kievin kana oli siellä hyvää. Kelpo paikka.
 |
| On se iso! |
 |
| Ukrainaksi Juha kirjoitetaan vissiin noin. Muistaakseni venäjäksi nimeni kirjoitetaan 'ЮXA' |
 |
| SportTrackerin tallennus maratonreitistä |
 |
| Hanski otti hienon kuvan hotellin aamupalanäkymistä. Tiukkojen aamuaikataulujemme vuoksi emme valitettavasti ehdi aamupalalle läheskään joka aamu. |
Stalkerit* Tšernobylissä
Seuraavan yön uni on levotonta, mutta ennen kuin maanantaiaamun aurinko nousee, olemme matkatoimiston ovella odottamassa. Matkakohde on Tšernobyl ja sen alueella oleva Pripjatin kaupunki. Kohde sijaitsee lähellä Valko-Venäjän rajaa ja sinne on Kiovasta matkaa reilut sata kilometriä. Pripjat rakennettiin 1970 ydinvoimalan ympäristöön ja siellä oli lähes 50.000 asukasta, kunnes se tyhjennettiin Tsernobylin vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Nyt siellä ei asu ketään. Virallisesti.
 |
Aamulla aikaisin
|
Omatoimimatkalle Tsernobyliin ei pääse. Matkan hinta noin 90 euroa ja kun lopulta pääsemme liikkeelle pikkubussilla, meitä on noin kymmenen hengen seurue. Matka kestää kokonaisuudessaan 12 tuntia ja retken draaman kaari on suunniteltu hyvin. Ensimmäinen rajatarkistus on jännittävä. Tutustumme kohteisiin, jotka monelle ovat tuttuja Tsernobyl-dokumenteista, minä tutustun dokumentteihin vasta myöhemmin. Etenemme yhä syvemmälle alueelle, Tsernobylin kaupungista kohti Pripjatia. On toinenkin rajatarkistus. Näemme valtavan tutka-aseman, jossa on noin kilometrin pituudelta sata metriä korkeaa antenniketjua. Ja mieleemme palautetaan tarina, jossa kolmas maailmansota melkein syttyi väärän ohjushälytyksen vuoksi. Käymme autioissa kerrostaloissa, uimahalleissa, kaupoissa, lastentarhoissa, huvipuistossa... Meillä on kaulassa mittarit, jotka mittaavat saamaamme säteilyannosta, joillakin on mittarit, joiden avulla löydämme siellä täällä olevia pistemäisiä säteilylähteitä, joku puun juurella, toinen viemärin kannen alla, mitä missäkin. Kasvillisuus on vallannut talojen pihat ja osin kadutkin. Kerrostalon katolta katson kaupunkia ja autioiden ikkunattomien talojen takaa nousevaa massiivista reaktoria, joka on peitetty kuvulla. Draaman kaari huipentuu, kun saavumme tuhoutuneen reaktorin luo.
Vihdoin saamme lounasta. Koko päivä on menty aamupalaboksin ja yhden eväsbanaanin voimalla. Sitten ajamme pimenevässä illassa takaisin Kiovaan. Mietin, mitä olen oppinut. Jos pitäisi nostaa esiin vain yksi asia, joka yllätti tai jäi mieleen, se on tuhon laajuus: kuinka suuri tuo pahitenkin saastunut alue on, kuinka montaa ihmistä onnettomuus kosketti, välittömästi ja välillisesti.
* viittaan Andrei Tarkovskin elokuvaan, joka pohjautuu Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin Stalker: Huviretki tienpientarelle.
