matkakertomuksia

sunnuntai 3. lokakuuta 2004

XI Vantaan maraton 3.10.2004

Sunnuntaiaamu avautui kylmänä ja kuivana, eikä se ollut ollenkaan huono asia. Nautin aamupuuron yksinäni muun perheen vielä nukkuessa, poikkeuksellisesti kaurapuuroa, vaikka normaalisti sunnuntaisin on riisipuuron vuoro. Reppu oli pakattu jo edellisenä iltana, mietin vielä tarkenisiko matkan teepaidassa. Muistelin mielessäni majakanvartijan runoa: "Kolmantena lokakuuta. On syntymäpäiväni päivä tää, muttei vierasta ketään näy. Sade vain kattoon ryöppyää, lounaasta tuuli käy." (Tove Jansson, Muumipappa ja meri) ja sanelin puhelinvastaajaani uuden viestin: "... en nyt pysty vastaamaan, sillä olen pitkällä matkalla - matkoilla, niin kuin tällaisena päivänä tavataan sanoa. Voit laulaa terveisesi äänimerkin jälkeen." Eiliset flunssan oireet olivat poissa; olin huolestuneena todellisista tai kuvitelluista taudinoireista jättänyt viimeistelylenkin ja saunakaljankin väliin, mutta nyt aamulla olo tuntui mukavalta. Olin varsin myöhään tehnyt päätöksen lähteä tälle matkalle ja erityisesti päivämäärän houkuttamana pidin tätä hyvänä "ulkoruokintakauden lopettajaispäivänä". Nyt oli aika ja herra 47 oli valmis.
Pulkkisen Janne otti kyytiin ajallaan ja kohta olimme kohtalotovereittemme kanssa Tikkurilassa. Pukuhuoneeessa tapasin tekopaikkakunnan miehen, joka oli tullut tänne puolikkaalle. Mietin varustusta ja totesin etten teepaidassa tarkene, vaan pitää olla pitkähihaista. Lähtö oli kello 12. Saamani ohjeistuksen mukaan suositeltu sykealue oli 145-160 eikä täyttä hönkää kannata laittaa päälle ennen 30km pylvästä. Lähtö oli verkkaisen rauhallinen, mutta silti mittari nakutti lähempänä ylärajaa kuin alarajaa. Totesin, ettei haittaa kunhan pysyy rajoissa. Vierelläni juoksi nuori puoluejohtaja, jonka valinta oli tehty edellisen vastaavan matkani aikana: kesäkuun alussa Tukholmasta palatessa uutisissa kerrottiin mm. Ronald Reaganin kuolleen ja Jyrki Kataisen tulleen valituksi Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi. "Jyrki, mikä on tavoitteesi?", joku toimittajaa leikkivä kanssajuoksija kyseli häneltä. -"Päästä maaliin". Huomasin kokoomusjohtajalla olevan kanssani yhteisen tavoitteen. Tein kuitenkin varmuuden vuoksi pienen irtioton.
Myöhemmin juoksun varrella juttelin puolitutun kaverin kanssa muutaman kilometrin ajan. Hänellä oli takanaan näitä matkoja enemmän kuin minulla. Tuijottelin mittaria ja pelätessäni pulssini pysyvän liialti ylälukemissa jättäydyin hieman. Huoltopisteillä nautin kaikkia saatavissa olevia kiinteitä ja nestemäisiä virvokkeita: suolakurkkua, banaania, vettä ja Texalia. Lämmin vesi maistui kylmää paremmin.
Ensimmäisen kierroksen täyttyessä kuulin kuulutettavan tunnin kuluneeksi. Säikähdin hieman, sillä olin etuajassa. Minulle oli suositeltu 6.05 min min/km, jolla tavoiteaika olisi 4.15-4.20. Itselleni olin asettanut ääneenlausuttavaksi toiveeksi kesäkuisen Tukholman ajan (4.34) alittamisen, rohkeammin sanottuna alle neljän ja puolen. Nyt olin huolissani siitä, että liian kovalla vauhdilla ajaisin itseni piippuun.
Toisella kierroksella yritin hillitä hieman, muttei tahtia ole helppo muuttaa. Puolikkaan ajaksi tuli jotakin 2.01 ja risat. Pitkähihainen paita ei ollut ollenkaan liikaa, sillä vielä toisella kierroksellakin aukeilla paikoilla tuuli tuntui kylmältä. Melkein kaipasi hansikkaita. Tihmoi pikkasen, mutta tuskin huomasin sitä. Vasta neljännellä kierroksella sisäinen hehku olisi varmasti riittänyt lyhythihaisellakin juoksemiseen.
Kolmannella kierroksella reitti alkoi jo olla melko tuttu. Vantaan maratonissa on sellainen järjestely, että ensimmäisellä kierroksella opetellaan reitti yhdessä koko porukalla ja sittenhän sen osaa juosta jo yksinkin. Ongelmaksi voi koitua huono laskupää, sillä vaarana on lähteä vielä viidennelle kierrokselle, kun lopussa nuppi ei ole ehkä kirkkaimmillaan. Porukkaa oli melkolailla harvemmassa kuin Tukholmassa ja kerran säikähdin kesken ajatuksieni - jos niitä oli - olevani eksynyt reitiltä, kun muita juoksijoita ei näkynyt. Vaan ei hätiä, kyllä minä jäljillä olin. Kolmannen kierroksen väliajan katsominen pääsi unohtumaan, kun kuulin nimeäni huudettavan. Emmi ja Jonas olivat tulleet kannustamaan ja lupasivat odottaa maalissa. Tahti oli kaiketi pysynyt aika tasaisena tämänkin kierroksen ajan.
Alkoi viimeinen kierros ja minulla oli lupa ottaa kaikki irti. Mutta kaikkihan oli jo irti. Tutkimustavoitteekseni olin asettanut, missä kohden matkaa tämä kaikki alkaisi taas näyttäytyä mielettömältä ja millainen korrelaatio sillä olisi reisien jäykistymisen kanssa. Jonas kysyi jälkikäteen, mitä oikein ajattelin juoksun aikana. En osannut vastata muuta kuin sillä hetkellä ainoan muistamani ajatusnäytteen: "kolkytkaks,kolkytkaks,kolkytkaks,..." Jos se oli ollut neljäkymmentäkaksi, olisi sillä toki ollut kytkös kaiken tarkoitukseen. Mutta 42 on jo liian lähellä maalia, ei silloin ole aikaa ajatella ajattelemistaan.
Joka tapauksessa viimeisellä kierroksella kukaan ei enää ohittanut minua, sillä he olivat jo maalissa tai lähellä sitä. Itse kyllä ohittelin muita, mutta ne ohitukset eivät muistuttaneet urheiluauton kevyttä kiihdytystä vaan ohittaja oli pikemminkin kuin raskaassa ylilastissa oleva puutavararekka, joka yrittää ylämäessä karavaanarin ohitusta silläkin yhtäläisyydellä, että vastaantulijoiden on parempi väistää. Tässä vaiheessa muuta kevyttä liikennettä oli jo reitin varrella ja muutamaan kertaan kerroin kyselijöille, että ihan maratonin mittaista matkaa täällä ollaan juoksemassa. Joutuipa eräässä risteyksessä sattumalta paikalla ajellut kollegakin odottelemaan, että ehdin hölkötellä alta.
Juottopisteellä mieltä lämmitti, kun nimeltä mainiten kannustettiin. Luulin jo tuntevani, mutta niinhän se on, että apinan tuntevat kaikki, vaikkei apina ketään tunnekaan. Tällaiseen yksilöllisyyteen ei kyllä isommissa tapahtumissa pääse. Yritin kiristää vauhtia ja nostaa pulssia, mutta kehoni ei oikein totellut minua. Reidet olivat jäykät, mutta tällä kertaa tämä jäykkyys oli hiipinyt pikkuhiljaa, enkä ollut huomannut ajattelevani tämän juoksemisen ja kaiken muunkaan olevaisen mielekkyyttä kovin kritisoivassa mielessä. Välillä olisi tehnyt mieli heittää kävelyksi, mutta sellaista minulla ei ollut lupa tehdä muualla kuin huoltopisteillä. Lopulta eräässä tosi hitaassa ohituksessa kuulin vierustoverin mainitsevan, että kuusisataa metriä vielä. Se tuntui pitkältä matkalta. Risteys, josta lähdetään uusille kierroksille tai maalin, oli edessä. Lupa kääntyä vasemmalle. Otin huomaamattoman loppukirin - minä kyllä huomasin sen itse, mutta tuskin muut - kohti ajannäyttötaulua, kuulin jostakin kannustushuudot ja kohta kone piippasi. Olin maalissa ajalla 4.04.14 - oma ennätykseni oli parantunut puolella tunnilla.
Analysoin onnistuneen juoksuni tekijöitä: Vantaan reitti on aika tasainen. Helle ei haitannut. Lokakuussa harjoittelukautta oli pitkälti takana. Ruuhkassa juokseminen rajoittui hyvin lyhyeen matkaan alussa. Monessa suhteessa tämä oli erilainen maraton Tukholmaan verrattuna. Molemmista jäi hyvä maku: ystävälliset ihmiset reitin varrella tai huoltopisteillä.
Oli aika menna kotiin. Suihkussa ihmettelin hetken merivettä, mutta suola tulikin omalta otsalta. Pientä tankkausta edelleen ja kohta vieraat saapuivat. Kuohuviinipullo poksahti. Katjan tekemä synttärikakku maistui hyvin niin itselleni kuin pihan lapsille, joita vieraanani oli toistakymmentä. Illan päätteeksi Jonas korkkasi vielä pullon Speysiden suunnan single malttia, jota maistelimme ohuet makoisat siivut.
Uni oli hivenen levotonta. Juoksu taisi vielä jatkua yölläkin. Aamulla töihin pyöräillessä huomasi jaloillaan jotakin tehneensä, sen verran tukkoista ja vaivalloista polkeminen oli.

(Maraton MIEHET 45 sarja, 38. 326 Juha Kähkönen 4.04.14)

lauantai 5. kesäkuuta 2004

Stockholm Marathon 2004

Tukholman maraton 5.62004 - lyhyt kertomus pitkästä juoksusta

Aurinkoisessa, helteisessä Tukholmassa käytin kaupungilla kiertelyyn reilut 4 ja puoli tuntia (4.34.49). Kyllä vähäisempikin paiste olisi riittänyt, mutta sää muuttui miellyttävämmäksi, kun malttoi pitkittää nautintoa ;-) Ensimmäiset pari kilometria juoksimme Hannun kanssa samaa matkaa, mutta huomasin että Hannun nopeus on minun pulssilleni liikaa ja jättäydyin jatkokestävyydestäni huolestuneena omaan tahtiini. Olin etukäteen salaa haaveillut alle neljän ja puolen tunnin ajasta, mutta muutin sen nopeasti haaveeksi "hengissä perille ilman lämpöhalvausta" ja pyrin olemaan poika varjoisien kujien, milloin se vain oli mahdollista. Kaikki juomapisteet hyödynsin tehokkaasti, kun huomasin, että pissahätä ei ole helpolla uhkaamassa. Matkasta ei tullut kusten juostua.
Ennen puoltaväliä Kenian mies ohitti minut toisella kierroksellaan väylän toisella reunalla. Taputimme kovasti hänelle. Taputuksia saivat myös matkan varrella soittaneet bändit ja erityisesti sambatytöt joiden esityksen jälkeen huomasinkin pulssini hypähtäneen hetkellisesti 160:n kovemmalle puolelle. 25km:n kohdalla huomasin, että vasen reisi on jokseenkin jäykkä. Havahduin ihmettelemään, kuinka olen tällaiseen hulluuteen taas lähtenyt. 32km:n kohdalla oikea jalka oli jo tasapainottanut tilanteen siirtymällä vasemman kanssa samaan moodiin. Pyrin pitämään pulssin 155 ja 160 välillä ja jaloille jouduin antamaan juoksukäskyjä koko ajan. Kirkan ohitin kaiketi jossain 33km:n tienoilla, kenties matkan korkeimman sillan kohdalla. Iltalehdessä Kirka kertoi hyräilleensä siinä kohden "Born To Be Wild" -biisiä.


40km kohdalla kuulin takaani nimeäni huudettavan: Lappalaisen Heikki oli tunnistanut minut "Kahkonen Racing Team" -paidastani. Oli mukava nähdä Heikkiä pitkästä aikaa, vaikkakin vain hyvin lyhyen aikaa. Heikin kannustuksesta sain lisäpotkua ja käskytin pulssin 165:een. Jalat tottelijat jotenkuten. Loput kilometrit olivat yhä pitempiä ja viimein juostiin sisälle erääseen rakennukseen, joka paljastui stadioniksi. Annoin pulssille luvan nousta yli 170 ja ohittelin kanssajuoksijoita vilkuillen olisiko jossain kameroita joille voisin hymyillä. Maalissa en ollut kuolemaisillani, koska tönkkööntyneet jalkani olivat tehokkaasti estäneet onnistuneen tankkauksen avulla kerätyn energian loppumisen.
Ultrajuoksijaksi minusta ei taida olla. Mutta en ole enää yksinkertainen maratoonari ;-)
Myöhemmin laivalla olut- ja vesituoppeja nauttiessani ystäviltä saamani tekstiviestit kohottivat mielialan korkealle ja viikon pastansyönnin päätteeksi nauttimani entrecote oli paras, mitä olen ikinä syönyt. Eikä chileläinen punaviini ole koskaan, ainakaan miesmuistiin, maistunut sisäfileen kanssa yhtä makoisalta. Jälkiruuaksi nautitun Islayn tuotteen Laphroaigin savuinen aromi oli myös kohdallaan.
Molempiin keskivarpaisiin tuli rakot, joten seuraavalla kerralla sukkien asettelu on tehtävä huolella. Sunnuntaina oli jalat kipeät ja lasten kanssa Linnanmäellä liikuskelu tuskallista. Tiistaina olo alkoi jo normalisoitua. Keskiviikkona, vai oliko se jo torstai, kävin kokeilemassa lyhyen, alle puolen tunnin, alle vitosen lenkin.

(7131 Juha Kähkönen 57 Finland 7358 4.34.49)

sunnuntai 25. huhtikuuta 2004

28. Länsiväyläjuoksu, 16,5km

Espoo 25.4.2004

Aluksi ei tarvinnut tahtia miettiä, kun menin vellovan massan mukana. Ensimmäinen minuutti taisi olla ihan kävelyä, mutta siitä se meno virkistyi. Vilkuilin sykemittaria ja yritin pitää pulssin alle 150 ensimmäisen kolmanneksen ajan. Sykemittarini antoi muuten lähdön tiukassa sulloutumistilanteessa hauskoja lukemia luokkaa 220, joko jännitys oli tosi kova tai sitten sykettä oli lähistöllä runsaasti.
Noin kolmannesmatkan kohdalla annoin pulssille luvan nousta 150 tienoille, mäissä se toki kävi korkeallakin, mutta muuten pyrin rajoittamaan kierroslukuja. Ensimmäinen juottola oli melkein kympissä, hörpin energiajuomaa ja vettä kävelyvauhdilla ja eiku taas eteenpäin. Kympin kohdalla arvioin vauhtini olevan noin 6 min/km, 10km/h. Yritin laskeskella joitakin kilometriaikoja, mutta päässälasku ei oikein ollut vahvimmillaan. Kalastajatorpalla takana oli 12 km eikä vastamäkiä eikä vastatuulta pahemmin enää edessä. Toinen juottomesta tuli yllättävän nopeasti ennen 13km pylvästä ja ainahan otan kun tarjotaan.
Pian olin jo Kuusisaaren puolella ja annoin koneelle kierroksia. Pulssi noin 160 tuntumaan ja eikun ohittelemaan. Ohitukset olivat hitaita, mutta juoksu kulki hyvin, voimaa riitti ja mittariin luottaen juoksin eteenpäin. Maali alkoi lähestyä, ja olin hieman huolissani kiihtyneen vauhtini kestävyydestä loppuun asti. Kohta olin jo Otaniemen puolella, eikä maaliin ollut enää kuin puoli kilometriä jäljellä. Mittari nakutti 170:ää ja minua hieman huoletti, vaikkei olo pahalta tuntunutkaan. Selkä edellä tulijoita riitti ja nyt oltiin jo Otaniemen joustavalla miellyttävästi juostavalla kentällä. Pulssi 175 ja näin maalin. Otin raivoisan kiihdytyksen, nautin jäljellä olevasta kapasiteetista ja ohitin vielä lapsekkaan riemuisasti kymmenkunta muuta juoksijaa ennen maalia. Maalissa pulssi oli 180. Olin tehnyt oman ennätykseni.
Uudella fillarilla oli kiva palailla kotiin, ja jälkijoukkoa valui vielä vastaan Otaniemeen päin. Parin seuraavan yön uni oli jotenkin levotonta ja "ylirasittunutta" ja vaikka maanantaina fillarointi töihin sujui hyvin, kotimatkalla iski lopussa jokin ihme uupumus ja loppu piti körötellä mummovauhtia.

(945. Juha Kähkönen 1.34.33 +40.39 tulokset)