"Ois viisaampi häipyy täält", korvamato laulaa minulle, ja saattaa olla oikeassa. Tänään myöhään illalla on joku kisa, jota kaikki hehkuttaa. Sitä ennen on kuitenkin tasan puolelta päivin alkaa toinen tärkeä kisa, minulle ensimmäinen tätä lajia. Aika on tiedossa etukäteen, matka ei. Siinä suhteessa tämä muistuttaa cooperin testiä, muuten ei. Edessä on nimittäin kuuden tunnin juoksu Kokkolan Ultra Run -tapahtumassa. Valittavana olisi ollut myös 12 tunnin ja 24 tunnin juoksut, mutta Hanskin kanssa päätimme että varttivuorokausi riittää. Nyt on lauantai ja hurjimmat lopettavat tämän kisan vasta sunnuntaina puolilta päivin. Koskaan en ole aikaisemmin juossut noin pitkää aikaa, vaikka kerran se oli hyvin lähellä vatsaongelmien vuoksi. Numero on rinnassa ja panta jalassa, kun lähtösireeni parkaisee niin että tärykalvot meinaavat haljeta.
(Korvamato viittaa Suomen Euroviisukilpailukappaleeseen Liekinheitin, joka alkaa noilla sanoilla. Se esitetään Wienissä tänään kello hyvin myöhällä. Tuskinpa olen hereillä silloin.)
Matka alkaa jo perjantaina Helsingistä. Hanski istuu viereisellä penkillä Juoksija-lehti kädessään. Juna kulkee kohti Kokkolaa, ja matkanteko on tasaisen helppoa ja 18:26 olemme perillä. Kokkolan aurinkoinen kevätilta ottaa vastaan lempeästi: ei kiirettä, rauhallinen lyhyt kävely hotellille. Se on juuri sopiva tapa laskeutua aiemmin suhteellisen tuntemattomaksi jääneeseen kaupunkiin. Muistan tämän vain Anders Chydeniuksen kotipaikkana.
Mutta kuka oikein oli Anders Chydenius. Hän näkyy täällä edelleen katu- ja kauppakeskusnimistössä. No kerrottakoon että hän oli filosofi, liberalisti, taloustieteilijä jo ennen kuin taloustiedettä oli. Sananvapauden puolustaja. Niin ja pappi. Ja sai kuvansa seteliin, josta Göstä teki Urheiluruudun tunnussävelen. Mutta nyt minä harhauduin liikaa.
Illallinen on tarkoitus syödä Amarillossa, mutta niin kuin usein käy, suunnitelma vaihtuu lennosta. Rosso tarjoaa pastaa, ja pasta taas tarjoaa tekosyyn viinilasilliselle. Junassa tuli jo otettua oluet, ja yhdistelmä on sellainen, että yöstä tulee levoton. Oura huomauttelee aamulla kuin vanha tuttava, joka tietää liikaa eikä malta olla sanomatta.
Silti edessä on kuuden tunnin juoksu. Se ei ahdista liikaa, kun sitä ei ajattele. Aamupala on runsas, sellainen josta jokaisen kalorin, mutta pelko pekonin makuisista röyhtäytyksistä juoksun aikana arveluttaa.
Aamupalan jälkeen noudamme numerolaput, kävelemme kanavan varteen ja katsomme ensimmäistä kertaa reittiä: 862,7 metriä, tarkasti mitattuna. Lyhyt kierros, mutta monta kertaa juostuna siitä tulee pitkä tarina.
Reitti kiertää kanavaa: rantaa pitki, sillan yli, rantaa pitkin, sillan yli... Jo toisella kierroksella siitä tulee oma maailmansa – rauhallinen, tasainen lenkki, joka vie juoksijaa eteenpäin. Huoltopiste on kierroksen alussa: vesi, kokis, suolakurkku, banaani, karkit, jotakin suolaista ja makeaa. Kaikki kauniisti rivissä.
Lähtö kajahtaa tasan kello kaksitoista. Ensiaskeleet ovat kevyitä, melkein liian kevyitä. Juoksu alkaa hitaasti, kuin se haluaisi varmistaa, että kaikki ovat valmiita. Kuusi tuntia on pitkä aika, eikä kukaan voita mitään kiirehtimällä.
Välillä tekee mieli kävellä, ja se on sallittua. Kanava kantaa kävelyn yhtä hyvin kuin juoksun. Ohituksia tapahtuu jatkuvasti. Useammin kuin kerran ohi lipuu Satu Lipiäinen, joka tekee omaa kuuden tunnin suoritustaan vakaalla, tasaisella rytmillä. Hanski nyökkää joka kerta – pieni ele, mutta juoksussa eleet merkitsevät enemmän kuin sanat.
Viiden tunnin kohdalla alkaa tuntua, että loppu on jo näkyvissä. Viimeinen tunti on henkinen sopimus itsensä kanssa. Kun viimeiselle kierrokselle lähdettäessä jaetaan kapulat, pieni kevyt esine tuntuu yllättävän symboliselta. Se lasketaan siihen paikkaan, jossa kukin lopettaa. Minulla se on sama paikka, missä reput ovat.
Juoksu päättyy kello 18. Yhtäkkiä askel ei enää jatku automaattisesti. 12 ja 24 tunnin juoksijat jatkavat vielä, heidän menonsa on kivikovaa ja kunnioitusta herättävää. Me kävelemme hotellille, alle puoli kilometriä, mutta matka tuntuu pidemmältä. Keho ei ole vielä ymmärtänyt, että juoksu on ohi.
Hotellihuoneessa kuuma suihku tuo vilunväreet, sellaiset jotka kulkevat pitkin selkää ja muistuttavat, että keho tekee yhä töitä. Hetken elpymisen jälkeen tulee tarve kertoa: vaimolle, kymmenelle parhaalle ystävälle. Tulokseksi tulee 48 kilometriä. Hanski juoksee 55. Se sopii hänelle.
Illalla Amarillo on tupaten täynnä, mutta ruoka on hyvä ja viini pehmeää. Sen jälkeen pitäisi mennä nukkumaan, mutta sykkeet ovat yhä korkealla. Keho suorittaa vielä oman evakuointinsa ennen kuin se suostuu lepäämään. Uni on huonoa silloinkin, kun sitä on.
Aamupala on erinomainen: paistetut silakat, kylmät kalat, kaurapuuro, kahvi. Sellainen valikoima, joka palauttaa ihmisen takaisin itseensä. Sen jälkeen pieni ulkoilu, vain kävelyä, ei suorittamista.
Kokkola tulee tutuksi vain suppealta alueelta – asema, hotelli, kanavan kierros. Mutta se riittää. Talkooväki on iloinen ja lämmin, ja kiitämme heitä hyvin järjestetystä tapahtumasta. Ennen junalle lähtöä teemme vielä pienen kierroksen puutaloalueella. Hiljainen, kaunis, ajaton.
Sitten on aika lähteä.
Hei hei Kokkola.
