Täällä Greenwich Park ja kello on 10:20 Greenwichin aikaa. Vihdoinkin olen Lontoossa lähtöviivalla. Olen punaisen lähdön aitauksessa ja kuudes aalto on starttaamaisillaan. Jätin ylimääräiset vaatteet jo tunti sitten rekkaan nro 26 ja olen kuluttanut aikaa avaruusviitassani, joka suojelee minua vähäiseltä tuulelta. Sää on kerrassaan mainio, pilvet roikkuvat, mutta eivät jaksa sataa ja lämpötila on +15 kieppeillä. Juoksijat ovat heitelleet säkkitolkulla ylimääräisiä vaatteitaan aidan yli ja keräyspisteisiin. Minulla on ylläni juoksushortsit ja pitkähihainen juoksupaita, päässä lippalakki. Kauluria ja käsineitä ei tänään tarvita. Turistilla on tietysti mahalaukun alla aina muodikas vyölaukku, jossa puhelin ja vauhtikarkkia, yksi pötkö aina kolmannesmaratonia kohti.
Tulimme tänne junalla Charing Crossin asemalta, tarkkaan ottaen tulimme Blackheathin asemalle, josta jalkaannuimme omille lähtöpaikoillemme, Hannu siniseen ja Teijo keltaiseen lähtöaitaukseen. Minulle Greenwichin asema olisi ollut lähempänä, mutta Blackheath oli logistisesti helpompi. Juna oli aivan täyteen ahdettu, joten vaihto välillä olisi ollut ... mielenkiintoinen. Kesti kauan ennen kuin juna pääsi asemalta jatkamaan matkaansa, sillä juoksijat eivät millään meinanneet päästä junasta pois, kun asema oli aivan täynnä... no oli selvää ettemme olleet täällä yksin. Onneksi kuningattaren hautajaiset ehdittiin pitää alta pois.
Lontooseen pääsy meni pitkän kaavan kautta: ilmoittautuminen reilut kolme vuotta sitten, koronan vuoksi siirtoja kahdella vuodella eteenpäin, pieniä säätöjä vielä viimeisten viikkojen aikana, matkatoveri Heikki joutui viime tingassa perumaan matkansa, mutta täällä me nyt olemme kolmistaan, emmekä juuri muita suomalaisia näe, vaikka tiedämme heitä olevan.
Lensimme Lontooseen perjantaina ja lähes samaan syssyyn kävimme noutamassa juoksunumeromme. Matka kentältä hotelliin kesti noin tunnin, saman verran meni aikaa kisakonttoriin mennessä kahdella vaihdolla. Metrolla on kuitenkin helppo matkustaa, ja vastahan täällä kävin. Tarkemmin muistellessani on siitä kuitenkin jo neljännesvuosisata. Metrolippujen osto käy helposti aseman automaatilta, mutta yllättävän kalliita ne ovat vyöhykevalinnasta riippumatta. Minä en kuitenkaan näin lyhyellä reissulla ehdi halvempaa tapaa oppia.
 |
| Hotelli löytyi! |
Vettä tulee taivaan täydeltä ja samanlaista on luvassa juoksupäiväksi. Mieliala on kuitenkin kirkas vaikka metrolippu taskussa nuhjaantuu niin, ettei mene enää lukijasta läpi. Onnistuneen numerojen noudon jälkeen on aika tankata: hotellimme Strand Palacen kulmilla on kaikin puolin tarpeisiimme sopiva Cole Hole -pubi, josta saa riittävän valikoiman hanaoluita ja pubiruokaa ja jossa on mukavan meluisa pubitunnelma. Fish and chips on juuri sitä mitä pitääkin. Mainittakoon, että maksaminen kortilla ja puhelimella toimii hyvin joka paikassa eikä puntia tarvitse vaihtaa.
 |
| Nyt se löytyi! Kisakeskus. |
Aikaeron vuoksi uni loppuu aikaisin ja aamupalalla ollaan lauantaiaamuna hyvissä ajoin. Päivälle ei ole tiukkaa ohjelmaa, sillä velvollisuudet on hoidettu jo eilen. Tutkimme kävellen lähimaastoa, mm. reitin Charing Crossin juna-asemalle, johon emme sen enempää tutustukaan, sillä tänään on junalakko ja asema on suljettu. Huomenna toimii junakin ja tästä jostain nousemme siihen. Metro toimii tänäänkin, mutta kävelemme Trafalcar Squarelle, Buckinhamin palatsille, Green Parkin kautta lopulta Harroldsin kulmille, turistin töitä siis. Nautimme englantilaiset iltapäiväteet ja paluumatkalla säästämme jalkojamme koska kilometrejä on tullut paljon, mutta eihän se toki maileina ole niin paljon. Ja kun Covent Gardenin metroasemalla emme malta odottaa hissiä, johon mahtuu vain 56 persoonaa, niin nousemme ylös 192 porrasta. Siinä jalat vertyvät huomiseksi. Pienen levon jälkeen illan hiilihydraattitankkauspaikaksi valitsemme lähistön italialaisen.
 |
| Ravitseva englantilainen aamiainen |
Sunnuntaiaamunakaan, maratonaamuna, ei nukuta pitkään. Englantilainen aamiainen maistuu. Siinä ei kyllä ole mitään vihreää, joku voisi väittää tunkkaiseksi. Nyt noin kolme tuntia aamiaisen jälkeen nälkää ei todellakaan vielä ole, mutta nautin lähtökarsinassa vauhtikarkkia*, hörppään vettä, heitän avaruusviitan pois. Lähdemme 4.15-jänisten kanssa etenemään kohti lähtöviivaa, jossa käynnistän puhelimen Sportstrackerin ja Ouran sykemittauksen. Sitten vain juostaan.
Välillä on ahdasta, mutta ei liian. Vesipisteitä on riittävän usein ja vesi jaetaan pulloissa, joista on helppo juoda juostessaan. Urheilujuomaa jaetaan vain harvoin, mutta nyt minulla on omat tankkauskarkit. Geeliäkin on jossain jaossa, mutta en välitä siitäkään.
Hyvin monella juoksijalla on paita, josta ilmenee jokin hyväntekeväisyystavoite, juostaan mielenterveyden puolesta, juostaan syöpätutkimuksen puolesta, autistien puolesta. Hyvin moni myös omistaa juoksunsa menneille sukulaisilleen ja ystävilleen. On myös erikoisiin asuihin pukeutuneita juoksijoita, joiden varusteet pahimmillaan varmaan painavat paljon. Ja heitä on paljon. Myöhemmin illalla tutustun pubissa yhteen sarvikuonoon, jonka vaativa asu painaa 15 kg.
 |
| Sarvikuono olohuoneessa |
Huomaan juoksevani melkoisessa tungoksessa, jonka syy on edellä menevät 4.15-jänikset - jänisten perään muodostuu aina isompia ryhmiä. Koska juoksuni kulkee hyvin vielä tässä vaiheessa, ohitan heidät ja pääsen hieman vapaammille vesille. Myöhemmin huomaan heidät taas edelläni, sillä juomapisteillä ohitukset sujuvat huomaamatta. Jossain vaiheessa huomaan Suomen lippu -paidan edessäni. Se menee kuitenkin sen verran kovaa, etten tavoita. Näin lähellä kuitenkin oli, ettenkö olisi nähnyt tällä maratonilla jonkun suomalaisen.
Huomaan paidoista ja myös Abbot-pisteistä ja mainoksista, että täällä on paljon World Marathon Majors -juoksijoita. World Marathon Majors on maratonjuoksukilpailujen sarja, johon kuuluu kuusi maailman suurimpiin lukeutuvaa maratonkilpailua: Tokion, Bostonin, Lontoon, Berliinin, Chicagon ja New Yorkin maratonit. Hannulla on menossa sarjan neljäs ja viikon päästä Chicagossa viides, kunhan sinne asti pääsee. Sen jälkeen jäljellä on enää Tokio, jonne hän, Teijo ja Heikki ovat kovasti menossa. Tätä kirjoittaessani tiedän jo, että arpaonni oli suotuisa ja minullakin olisi teoreettinen mahdollisuus lähteä sinne juoksemaan. katson kuitenkin, että minulle saa riittää Marathon Major puolikas: NYC, Berlin ja London.
Minulla on ylläni oranssi viisitoista vuotta vanha New York City Marathon -paita, ja joku tulee minulle kertomaan, että on juossut NYCissä ja juuri samana vuonna kuin minäkin ja joku toinen tulee kertomaan, että asuu NYCissä ja tulee kohta käymään Helsingissä. Minä itse en ole juurikaan sosiaalinen, koska - nyt vasta mainitsen sen tässä - täällä reitillä on aivan valtava meteli. Todella. Reitin varrella on kannustajia aitojen takana monessa rivissä. Ja he huutavat kannustusta. Huutavat, kirkuvat ja erityisesti silloin kun he näkevät jonkun, kenties tutun tai jonkun, joka jollain tavalla vastaa huutoon. Ja kannustajia on joka maililla alusta loppuun asti. Luulin että NYC-maratonilla silloin 15 vuotta sitten oli kova kannustus, mutta tämä on kovempaa. Täällä täytyy olla monta miljoonaa kannustajaa. Meteli uuvuttaa tarkkaavaisuuteni ja vaivun jonkinlaiseen transsiin. Välillä sanon itselleni, että katselepas Juha maisemia, kun nyt olet turistikierroksella.
 |
| Cutty Sark |
Matkan varrella on paljon kuvaajia ja myöhemmin tarjolla on paljon kuvia, jotka kasvotunnistukeen perustuen valikoituvat pelottavan tehokkaasti.
 |
| Towerin sillalla |
Reitti kulkee Greenwichistä ensin itään ja kääntyy noin viiden kilometrin kohdalla länteen. Tässä kohden eri lähdöistä lähteneet reitit yhtyvät. Länteen mennessään reitti mukailee löyhästi Thamesia ja ylittää joen 20 km kohdalla Towerin sillalla. Thamesin pohjoispuolelta ei enää poistuta, mutta seuraavat noin 18 km mutkitellaan niin, että suuntavaisto on koetuksella, josta se ei kunnialla selviä. Tämän jälkeen loppumatka on selkeä ja juostaan Thamesin rantaa, kunnes poiketaan Buckinhamin palatsin kautta maaliin.
Towerin sillan jälkeen vastaan tulee nopeita juoksijoita, joilla mutkittelut on jo takanaan ja aikatavoite kolmen tunnin luokkaa. Minulla on tässä vaiheessa vauhti tippunut jo yli 6 min/km, kun ensimmäinen kymppi mentiin vauhdilla 5.40. Ja tästä se vielä hidastuu. Kolmeenkymppiin asti menen suhteellisen hyvävoimaisena, mutta viimeinen kymppi on jälleen kerran pitkitettyä nautintoa. Kun saavun uudestaan Towerin sillan läheisyyteen, vastaan juoksee 7.30-jänikset ja heidän takanaan viimeiset juoksijat. Heillä on vielä puolikas edessään tai jo puolet takanaan, miten sen vain haluaa nähdä. Täällä on kahdeksan tunnin aikaraja.
Vauhti on hyytynyt, mutta kun Buckinhamin palatsi lähestyy, tapahtuu pieni piristyminen. Viimeinen suora on silti pitkä, mutta lopulta olen maalissa. Saan mitalin, paidan, avaruusviitan ja pussin, jossa on juotavaa ja syötävää. Järjestelyt ovat toimineet koko ajan todella hyvin. Olen väsynyt ja onnellinen.
Silti matkaa on vielä jäljellä. Tungos jatkuu Trafalgar Squarella ja Strand Streetillä. Onneksi kävelyreitti hotelliin on suora, vaikka katu ei olekaan selvänä edessä vaan täynnä vaeltajia. Käyn tarkistamassa Cole Hole -pubin, mutta siellä ei ole (enää) tuttuja juoksijatovereita, nopeita kun olivat ja nopeiksi tiesinkin. Toki paikka on täynnä juoksijoita, mutta siirryn hotelliin, suihkuun ja virkistäytymään.
Pienen palautumisjakson jälkeen lähdemme liikkeelle. Testaamme hotellin baarin, mutta siellä ei kuulukaan iloisten maratoonareiden puheensorinaa, joten jatkamme matkaa sopivaa ruokailupaikkaa etsien. Pihvipaikkoihin tarvitsisi pöytävarauksen ennakkoon, joten pubiruoalla mennään ja sillä pärjää hyvin. Tarjoilu on sujuvaa ja jälkiruokakonjakkikin on jo valmiiksi lorautettu kahvin sekaan.
Kotimatkalla käymme vielä nappaamassa tuopilliset kantapaikassamme Cole Holessa. Siellä on paljon maratoonareita ja paljon yhteistä puheenaihetta. Pubin tarjoilu loppuu, mutta meininki ei. Maratonkokemusta loppuillan seurueella taitaa olla yli tuhannen maratonin edestä.
 |
| Täällä ei olla sarvi otsassa - paitsi ehkä yksi |
Maanantain ohjelmana on kotimatka, siihen on varattu koko päivä. Hyvä reissu!
