Sinisten tornien maraton
kirjoitus on aiemmin julkaistu lehdessä Juoksija 1/2018
Teksti Juha
Kähkönen, Hannu Komulainen, Tomi Savolainen
|
Maaliintulo. Viimeiset sadat metrit reitti kulkee nurmikentän poikki. Siniset tornit ovat myötävalossa hieno tausta maaliin saapuvien juoksijoiden takana. Kuva Rodolfo Soto. |
Suuret maratonit vievät sinut urbaaniin ympäristöön,
jossa näet vaikuttavia betoni- ja lasitorneja. Patagoniassa ei ole suuria
rakennuksia. Tornimme ovat graniittia ja jäätä ja nousevat 2 500 metriä
kilpailureitin yläpuolelle. Kutsumme sinut toisenlaiseen kokemukseen luonnon
voimien äärelle!
Kuusikymppisten kunniaksi matkasimme maratonille kaukaiseen kohteeseen. Torres del Painen kansallispuisto odottaa meitä jykevine graniittivuorineen. Ensin
on kuitenkin maraton juostavana.
Lämpötila lähtöpaikalla on viiden asteen tietämillä. Patagonia heräilee talvesta
vielä syyskuun alkupuolella. Ruoho ei viherrä, eivätkä lehdenalut korista
puita. Olemme Torres del Painen kansallispuiston eteläpuolella, Lago Toro -järven
läheisyydessä. Meitä odottaa maraton hulppeissa maisemissa.
Vieressä
on yksinäinen karjatila. Naudat eivät hämmästele tuttua ympäristöään vaan
paikalle ilmestyneitä maratoonareita.
Lähtöviivalle
kertyy kello yhteentoista mennessä reilut 150 juoksijaa. Tuulee reippaasti. Jos
vaate ei istu tiiviisti, se lepattaa. Saamme pientä esimakua tulevasta.
Matkaan!
Juoksemme
loivasti kumpuilevaa leveää sorapintaista maantietä. Liikennettä ei juuri ole,
ja harvoja vastaanajelijoita saattaa moottoripyöräilevä karabinieeri.
Askeleet kannattaa
asettaa ajouriin, sillä niiden välissä pikkukivet haittaavat menoa. Mikäpä
juostessa, kun tuuli auttaa takaa ja keho alkaa lämmetä.
Joukko venyy
pitkäksi nauhaksi jo alkumatkasta. Juoksijat ovat pääosin Etelä- ja Pohjois-Amerikasta.
Erityisesti brasilialaiset erottuvat lippuineen. Euroopasta on lisäksemme vain
muutama juoksuturisti. Pidämme Suomen liput näkyvissä, ja kaukaa tulevina
saamme erityisen kannustuksen.
Maisemia
hallitsevat kaukaiset lumipeitteiset vuoret ja kitukasvuisen näköinen lehdetön metsä.
Kilometrit
täyttyvät keskimäärin vajaassa kuudessa minuutissa. Maratonaikamme ovat yleensä
4–4.30, mutta Patagoniaan saisi kulua vaikka kauemminkin. Alku on siis meille
hyvä.
|
Alkumatkaa alamäkeen ja myötätuuleen. Kuva Rodolfo Soto. |
Tuulta päin
Saavutamme
reitin eteläisimmän kohdan ja kuulemme Laco del Toro -järven aaltojen paiskautuvan
rantaan. Käännös ohjaa meidät kohti luodetta, ja Patagonian kuuluisa tuuli
puhaltaa vastaan jo melko rajusti.
Reitillä
roskaaminen on tiukasti kiellettyä. Huoltopisteitä on 5–7 kilometrin välein. Juoma
kaadetaan kilpailijoiden kantamiin pulloihin, sillä mukeja ei ole. Tarjolla on
esimerkiksi banaania ja suklaakeksejä. Järjestelyt ovat muutenkin
pienimuotoiset: väliaikoja ei oteta eikä matkaa merkitä kilometrikyltein.
Juoksemme aika
lailla samalla vauhdilla kuin jo Puerto Natalesin pikkukaupungissa tapaamamme
yhdysvaltalainen Alan. Brasilialaispariskunta
puolestaan tuntee Suomesta ainakin vodkan.
Alkaa
ensimmäinen pitkä nousu. Tie kapenee ja muuttuu öljysorapintaiseksi.
Ylhäällä
levikkeellä käännämme selkämme hetkeksi tuuleen ja katselemme alhaalla aaltoilevaa
järveä.
Ohitamme
lehtiä odottavaa puustoa mutta myös paljaita alueita sekä metsäpalojen tuhoamaa
metsää. Vastatuuli kovenee tai se pääsee iskemään aiempaa voimakkaammin.
Puolimaratonin
juoksijat ovat lähteneet mäen huipulta selvästi ennen kuin ehdimme paikalle.
Ensimmäisellä puoliskolla reitti on kaiken kaikkiaan suhteellisen tasainen.
Malminkartanon täyttömäen ylittäviä kokemuksia tarjoaa lähinnä puhuri.
Lipputanko taittuu
Jostain syystä
jyrkissä nousuissa tuulen voima kasvaa. Ehkäpä tuuli pakkautuu suppilomaisesti,
sillä nousua on louhittu loivamuotoisemmaksi osin kallion sisään.
Lähtö ja maali
ovat lähes merenpinnan tasolla. Kovimman ja lähes kahden kilometrin mittaisen
ylämäen juoksemme kolmenkympin kieppeillä. Nousemme reitin huippukorkeuteen 250
metriin.
Nousussa tuuli
näyttää kovimman voimansa. On ponnisteltava pysyäkseen pystyssä ja pelkään,
että pipo lentää taivaan tuuliin. Nojaudun tuuleen voimakkaasti, meteli estää
keskustelun kokonaan.
Pilvistynyt
taivas vapauttaa muutamia rakeita – ei paljon, mutta näytteeksi. Tämä on kovin
tuuli, minkä muistan kokeneeni. Lippuni muovinen tanko taittuu.
Huippua seuraa
viiden kilometrin alamäki järvelle, joten luulen juoksun helpottuvan. En
kuitenkaan saa askelta rullaamaan. Tällaiset elämysreitit juoksemme yhdessä, joten
kovempikuntoinen Hanski lisää trikoiden päälle tuulihousut repustaan,
kun minä pusken eteenpäin.
Täällä tuskin
kukaan juoksee aikaa. Kanssakilpailijoiden kanssa jutellaan, valokuviakin kertyy,
kannustusta annetaan ja saadaan. Meininki sopii juoksulle, jolla juhlistamme 60-vuotispäiviämme.
Mutkissa on lähes tuulettomia osuuksia – mutta vain hyvin lyhyitä. Lago Toron
pinnasta näkee tuulen voiman. Järvi on tästä näkökulmasta erikoisen värinen,
turkoosiin vivahtava.
Jäätikkövirtojen joki
Ennen maalia
edessä on vielä pari malminkartanonmäkeä. Viimeisten kilometrien aikana reitti
kääntyy järveltä länteen ja hetkittäin myötätuuli helpottaa menoa. Vielä on
edessä yksi kunnon nousu hiekkatiellä.
Ylhäällä
maisema palkitsee puuskutukseni. Ihailemme hetken näkymiä sata metriä alempana
olevalle tasangolle. Jäätikkövirtojen ruokkima joki kiemurtelee laiskasti eteenpäin.
Siellä näkyy myös leirintäalueen hotelli ja sen pihassa oleva maalialue. Sinne kelpaa
juosta laiskottelemaan!
Saamme
lisävirtaa sekä maisemasta että viimeisten kahden kilometrin
alamäkipainotteisuudesta. Saan lämmiteltyä jalkani rullaaviksi ja pysyn Hanskin
menossa jotenkin mukana. Vauhtia on taas kuin alkumatkasta.
Lähestymiskierros
vie ruohopintaiselle niitylle. Jutun johdantokappaleena toimiva järjestäjän
mainoslause on todellakin täyttänyt lupauksensa. Huomaamme, että maalisuoralla
taustalle jäävät ilta-auringossa kylpevät kuuluisat Siniset tornit, nuo
graniittiset massiiviset pystysuorat vuoret. Miten hienosti ne jäävätkään
maalikuviin.
MATKA MAAILMAN ÄÄREEN
Lensimme
Chilen eteläisimpään kärkeen Punta Arenasiin Madridin ja Santiagon kautta.
Reissun suunnittelussa ja varauksissa luotimme matkatoimiston apuun. Jatkoimme
bussilla pohjoiseen Puerto Natalesiin reilut 200 kilometriä, ja samalla saimme ensinäkymän
alueen maisemiin ja eläimistöön.
Yhteensä
matkanteko kesti 36 tuntia, ja perillä olimme varsin lähellä antarktista
aluetta. Luulimme juoksevamme keväässä, mutta saavuimme talvikauteen. Viileää
kokemusta korostivat tuulet.
Puerto Natales
on värikäs matalasti rakennettu kaupunki, joka jostain syystä tuo mieleen
Alaskan. Rakennuksia koristavat hienot värit. Marjapuuronpunainen sävy oli
kuulemma siirtomaavallanaikana yleinen. Sanotaan, että se syntyi sekoittamalla maaliin
viiniä ja teuraseläinten verta.
|
Puerto Natales. Kuva Hannu Komulainen. |
PALAUTTELUPÄIVÄ KANSALLISPUISTOSSA
Patagoniassa kannattaa tutustua muuhunkin kuin maratoniin. Torres del
Painen kansallispuistoon kuluu helposti muutama päivä. Liikkuminen on sallittu merkityillä
reiteillä ja teillä.
Majoitusta
riittää hotelleista hostelleihin ja mökeistä telttapaikkoihin. Maraton juostaan
matkailusesongin ulkopuolella, joten ruuhkaa emme kokeneet.
Maratoniin
jälkeen suuntasimme Camping Las Torresiin kansallispuiston alueelle. Näkymä
vuorille oli upea. Graniittiset tornit nousivat pystysuoraan ylöspäin kahden ja
puolen kilometrin korkeuteen. Ne heijastivat jäätiköiden sinistä valoa, mistä
alue on saanut nimensäkin – Torres del Paine eli siniset tornit.
Majoituksessa
riitti yhteisöllisyyttä: jaettu iso ryhmähuone kerrossänkyineen,
yhteisruokailu.
Ravintolasalissa kaikille tarjottiin samaa: lohkoperunoita ja lohta, hyvää ja
ravitsevaa. Pitkä pöytä oli täynnä ja huutelimme toisillemme. Joukko koostui
vaeltajista ja juoksijoista. Päivän kokemuksia kerrattiin kuten tällaisissa
majoituksissa ympäri maailman.
|
Paine-joen putous. Alueen joet ja järvet saavat vetensä sulavilta vuoristojäätiköiltä. Lopputalvella vesi on matalimmillaan ja paljastaa kauniin uurteiset kalliopinnat. Kuva Hannu Komulainen. |
Aamulla
heräsimme varhain. Kiipesimme katsomaan upeita vesiputouksia. Guanakoja,
villejä laamaeläimiä, eli paljailla rinteillä suurina laumoina. Puumia emme
nähneet, mutta guanakon raato kertoi kissaeläimen onnistuneesta saalistuksesta.
|
Kesylaaman villit serkut guanakot viihtyvät Patagonissa. |
Vaikuttavin
retki seurasi iltapäivällä. Nousimme Lago Greyn etelärannalla katamaraanialukseen
ja suuntasimme Glacier Grey -jäätikölle. Ensin kuitenkin
kävelimme
alukselle puolitoista kilometriä pikkukivistä koostuvaa harmaata
järvenpohjaa.
Päivään mahtui sopivan paljon kävelyä, joka vetreytti kehoa maratonin jäljiltä.
Aluksi näimme
muutamia irtolohkareita. Lähempänä huomasimme, että ne ovat isoja – jäävuoria!
Sattumalta
jäälohkare irtosi jäätiköstä ja mulahti veteen. Ilmastonmuutoksen
jäljet
näkyivät, sillä ikiaikaisen jäätikön reunat ovat siirtyneet. Silti jäätikkövirta
oli yhä pysäyttävän suuri.
|
Glacier Grey -jäätikkö on järveen osuessaan noin kuusi kilometriä leveä ja 30 metriä korkea. Kuva Hannu Komulainen. |
Patagoniassa
kannattaa varautua yllätyksiin. Seuraavassa majapaikassa yövyimme pienessä
mökissä. Aamupala jäi suunniteltua niukemmaksi, sillä keittokaasua ei tullut.
Selvisi, että jokin päälinja oli poikki. Henkilökunta toi meille kuumaa vettä –
ja aamu oli jälleen niin hieno kuin se olla voi.
|
Lentokentällä odottaa kone, jossa lukee Antarktis, mutta me suuntaamme takaisin Santiagoon. |
FAKTAA
6. PATAGONIA INTERNATIONAL MARATHON
Paikka: Patagonia, Chile
Aika: 9.9.2017, seuraava 8.9.2018
Matkat: 42,3 km, 21,8 km, 10,5 km
Osallistumismaksu: 177–203 €
Voittajat 2017: Jose Motta García BRA 3.22.54, Florence Chevalier FR 3.54.53
|
Reittipofiili: Nousua 700 m, laskua 730 m |
|
Reittikartta
|
|
Paidasta selviää havainnollisesti eteläinen sijainti |
|
Mitalissa on kuva juoksijasta ja guonako-laamaeläimestä - sekin nopea ja kestävä juoksija. Läsnäolomme ansiosta myös Suomen lippu pääsi mitalinauhaan. |