Aamu tuntui kolealta, mutta ilma ehtii lämmetä
lähes helteiseksi ennen maratonin lähtöä klo 9:30. Tämä Pohjoismaiden
toiseksi suurin maraton. Kestää lähes 12 minuuttia lähtölaukauksesta siihen että pääsemme lähtöviivalla.
Tässä välissähän olisi ehtinyt melkein juosta jo cooperin. Olemme Hannun kanssa
4h10min ja 4h20min jänisten välissä ja jonkinlaisena toiveikkaana suunnitelmana
on juosta noin 6min/km vauhtia eli maaliin 4 tunnin ja vartin tienoilla. Mutta
sekin riittää, jos pääsee maaliin. Tai ainakin juoksemme niin pitkälle kuin mahdollista.
Kummallakin on ollut ties mitä remppaa eikä valmistautuminen vuoden
ensimmäiseen täysmatkaan ei ole sujunut optiomaalisesti. Itselläni kipeytyi
vasen lonkka viikko pari ennen matkaa kun siihen iski iskias, noidannuoli tai
joku muu lumbago. Fysioterapeutti naksautti selän ja komensi matkalle – tai ei
ainakaan kieltänyt ja tässä mennään vaikka vaiva muistuttaa olemassaolostaan.
Särkylääkettä en ole syönyt vähään aikaan, joten tuntoaistit on tallella.
Huoltajamme Heikki saattelee meidät lähtöpaikalle ja lupaa odotella meitä
reitin varressa jossakin Nyhavnin tienoilla. Hänellä on siellä treffit jonkun
Lille Havfruen kanssa.
Laukaus kajahtaa ja toistakymmentä tuhatta ihmistä lähtee matkaan. Numerolapuissa on etunimet ja liput, joten kanssakansalaisesta saa hieman tietoa ja runsas väkijoukko kannustaa nimeltä huutaen. Tämä on kaupunkimaraton sanan tiukassa merkityksessä, sillä reitti risteilee vilkkailla kaduilla vain harvoja hiljaisempia osuuksia lukuun ottamatta. Mutkia on paljon ja sen vuoksi täällä ei ennätyksiä juosta vaikka reitin profiili on tasainen. Carlsbergin silta lienee korkein kohta eikä ole verrattavissa Tukholman reitin korkeimpaan siltaan. Mukulakiviäkatujakin reitillä riittää, eivätkä ne enää loppumatkasta tunnu kivoilta. Matkan varrella on bändejä, orkestereita, kuoroja ja tanssityttöjä ja toki syke nousee sopivasti näissä paikoin.
Ensimmäinen kymppi menee alle tunnin ja puolikas alle tavoitteen. Lonkkakipu ei vaivaa, vaikka se tuntuukin, se ei silti hidasta tahtia. Kolmenkympin kohdalla aikaa on kulunut jo reilu minuutti yli kolmen tunnin ja reisissä tuntuu jäykkyyttä. Kilometrit alkavat painaa jaloissa, nimittäin ne helmi- ja maaliskuun juoksemattomat kilometrit, kun valmistautuminen jäi pääasiassa huhtikuun varaan.
Juoksemme kimpassa edelleen, irtiottoihin ei ole ollut varaa tai aihetta. Kolmenkympin jälkeen reitti on jälleen tuttua, sillä samoja polkuja tallattiin jo ensimmäisellä neljänneksellä, mutta ei sitä muista, sillä sen verran mutkikkaita nämä polut ovat. Heitämme tarinaa keskenämme ja muiden suomalaisten kanssa. Vasemman jalan kipu alkaa liikkua lonkalta alaspäin. Kokeilen muuttaa askellusta, mutta ei se sanottavasti auta. Kipu laskeutuu polven korkeudelle ulkosivulle. Väännän jalkaterää sivulle ja sisäänpäin, ei merkittävää vaikutusta. Takana on 34 km, joten alle viiden tunnin maaliin ehtii kävelemälläkin. Täytyy vain toivoa, ettei jalka jämähdä kokonaan jumiin. Sanon Hannulle, ettei minua kannata odotella, sillä tulen varmasti mutta hitaasti. Vauhti hyytyy, mutten kuitenkaan vaihda kävelyksi. Tässä vaiheessa 4:20 jänikset painavat ohitse.
Juomapisteellä en kiirehdi. Huomaan helpotuksekseni, että kävellessä jalkaan ei satu. Junnaan pikkuhiljaa etenemisen taas juoksuksi. Jäljellä on enää muutama kilometri. Loppua kohti kipu väistyy tai siihen turtuu. Jalka nousee taas vaikka vauhti ei nousekaan. Kilometrivauhti taitaa olla jo yli seitsemän minuutin. Viimeisellä kilometrillä vire kuitenkin nousee ja ohittelen monia kanssakulkijoita. Pystyn jopa reippaaseen loppukiriin.
Maalissa on vielä voimia jäljellä, eikä jalkaan satu, kun pysyy paikallaan. Mikäpä tässä. Saan mitalin. Hannu on
ollut perillä jo monta minuuttia.
Tankkaamme vettä ja urheilujuomaa. Ja oluttakin täällä
tarjoillaan. Vaihdan kuivan paidan päälle ja poistumme maalialueelta. Saamme
kuin saammekin taksin, vaikka tiet tuntuvat olevan tukossa ja kyydin tarvitsijoita
joka puolella. Hätävarasetelillä pääsemme hotellin tienoille ja rahat riittävät
vielä kylmään juomaan ja kuumaan makkaraan – pienellä tinkimisellä.
Omenahotellissa suihku puhdistaa suolat ja pölyt, mutta juoksun ja auringon aiheuttama punotus jää iholle. Suomen pronssipeliä emme ehdi katsomaan kantapubiimme, mutta juutuubi palvelee viiveellä. Ensi katsomme kun Suomi voittaa 7-0, mutta karvas totuus paljastuu piankin – vanha peli. Tämän vuotinen peli menee hieman heikommin.
Tämä on monipuolinen urheiluloma. Lauantaina juoksuun valmistauduttiin pubissa Suomi-Venäjä –peliä katsellen (saamarin Malkin). Iltamyöhällä eräässä toisessa pubissa Mestarien liigan finaalissa toteutui epätodennäköisyys Chelsean voittaessa Bayern Münchenin. Penkkiurheilijassa herätti nostalgisia väristyksiä savuinen kapakkatunnelma – täällähän saa polttaa sisällä. Tosin herkässä nenässä se ei tunnu yhtä kivalta kuin herkässä mielessä.
Edullinen Omenahotelli sopii hyvin juoksumatkailijalle. Numerokoodilla pääsee sisään ilman, että tarvitsee etsiä hukkunutta ovikorttia tai avaimia, kunhan vain muistaa numerosarjansa eikä näppäile sen asemesta juoksunumeroansa tai sosiaaliturvatunnustaan. Herätyksestä huolehtii ystävällisesti koko kadun täysi työhön meneviä iloisesti huutelevia ihmisiä heti kohta yökerhojen sulkeutumisen jälkeen. Huone ei ole kylmä, ainakaan näin kesäisin.
Juoksusta toipumisessa
auttaa lähistön Tivoli. Kun on kierrellyt juosten pitkin kaupungin katuja,
kannattaa katsella samat näkymät myös ylhäältä, kuten New Yorkin Empire State
Buildingistä tai Berliinin TV-tornista. Köpiksessä tämä näköalapaikka on
Himmelskibet. Virhe. Virhe. Virhe. Vaikka helle tai Gatorate on joskus saanut
juoksun aikana vatsani sekaisin, ei se ole mitään verrattuna siihen pahaan
oloon joka Himmelskibetistä seuraa. Ei ikinä enää, mieluummin vaikka kaksi
maratonia peräkkäin.