"Ois viisaampi häipyy täält", korvamato laulaa minulle, ja saattaa olla oikeassa. Tänään myöhään illalla on joku kisa, jota kaikki hehkuttaa. Sitä ennen on kuitenkin tasan puolelta päivin alkaa toinen tärkeä kisa, minulle ensimmäinen tätä lajia. Aika on tiedossa etukäteen, matka ei. Siinä suhteessa tämä muistuttaa cooperin testiä, muuten ei. Edessä on nimittäin kuuden tunnin juoksu Kokkolan Ultra Run -tapahtumassa. Valittavana olisi ollut myös 12 tunnin ja 24 tunnin juoksut, mutta Hanskin kanssa päätimme että varttivuorokausi riittää. Nyt on lauantai ja hurjimmat lopettavat tämän kisan vasta sunnuntaina puolilta päivin. Koskaan en ole aikaisemmin juossut noin pitkää aikaa, vaikka kerran se oli hyvin lähellä vatsaongelmien vuoksi. Numero on rinnassa ja panta jalassa, kun lähtösireeni parkaisee niin että tärykalvot meinaavat haljeta.
(Korvamato viittaa Suomen Euroviisukilpailukappaleeseen Liekinheitin, joka alkaa noilla sanoilla. Se esitetään Wienissä tänään kello hyvin myöhällä. Tuskinpa olen hereillä silloin.)
Matka alkaa jo perjantaina Helsingistä. Hanski istuu viereisellä penkillä Juoksija-lehti kädessään. Juna kulkee kohti Kokkolaa, ja matkanteko on tasaisen helppoa ja 18:26 olemme perillä. Kokkolan aurinkoinen kevätilta ottaa vastaan lempeästi: ei kiirettä, rauhallinen lyhyt kävely hotellille. Se on juuri sopiva tapa laskeutua aiemmin suhteellisen tuntemattomaksi jääneeseen kaupunkiin. Muistan tämän vain Anders Chydeniuksen kotipaikkana.
Mutta kuka oikein oli Anders Chydenius. Hän näkyy täällä edelleen katu- ja kauppakeskusnimistössä. No kerrottakoon että hän oli filosofi, liberalisti, taloustieteilijä jo ennen kuin taloustiedettä oli. Sananvapauden puolustaja. Niin ja pappi. Ja sai kuvansa seteliin, josta Göstä teki Urheiluruudun tunnussävelen. Mutta nyt minä harhauduin liikaa.
Illallinen on tarkoitus syödä Amarillossa, mutta niin kuin usein käy, suunnitelma vaihtuu lennosta. Rosso tarjoaa pastaa, ja pasta taas tarjoaa tekosyyn viinilasilliselle. Junassa tuli jo otettua oluet, ja yhdistelmä on sellainen, että yöstä tulee levoton. Oura huomauttelee aamulla kuin vanha tuttava, joka tietää liikaa eikä malta olla sanomatta.
Silti edessä on kuuden tunnin juoksu. Se ei ahdista liikaa, kun sitä ei ajattele. Aamupala on runsas, sellainen josta jokaisen kalorin, mutta pelko pekonin makuisista röyhtäytyksistä juoksun aikana arveluttaa.
Aamupalan jälkeen noudamme numerolaput, kävelemme kanavan varteen ja katsomme ensimmäistä kertaa reittiä: 862,7 metriä, tarkasti mitattuna. Lyhyt kierros, mutta monta kertaa juostuna siitä tulee pitkä tarina.
Reitti kiertää kanavaa: rantaa pitkin, sillan yli, rantaa pitkin, sillan yli... Jo toisella kierroksella siitä tulee oma maailmansa – tuttu lenkki, joka vie juoksijaa eteenpäin. Huoltopiste on kierroksen alussa: vesi, kokis, suolakurkku, banaani, karkit, jotakin suolaista ja makeaa. Kaikki kauniisti rivissä. Meidän leirimme eli reput on pöytärivin päässä. Ensin meinasimme perustaa leirimme yhden juoksijan pöydän alle, sellaisen pöydän, jossa lukee "Lipiäinen", mutta tajuamme ettei meidän kannata häiritä nopee juoksua. "Mille matkalle Satu on menossa", Hanski kuuluu kysyvän. "Kuusi tuntia", tämä hymyilevä juoksija vastaa, ja häipyy lämmittelykierrokselle.
Meillä on juoksuvarusteina shortsit, lyhythihainen paita ja päässä lippis. Ja jalkapanta järjestäjän puolesta, sillä lasketaan kierrokset, jotka näkyvät näytöllä jos ehtii katsoa ja ymmärtää katsomansa. Sieltä näkyy myös juostu matka ja keskinopeus.
Lyhythihaisessa paidassa tuuli tuntuu hetkittäin kylmältä, mutta vain nyt näin lähtöä odotellessa.
Lähtösireeni huutaa tasan kello kaksitoista. Ensiaskeleet ovat kevyitä, melkein liian kevyitä. Ja ensikilometrit ovat nopeita, melkein liian nopeita. Näikö meille aina täällä käy. Välillä ei oikeastaan tee mieli kävellä, mutta siitä on jotenkin sovittu. Toki muutamme suunnitelmia hyvin dynaamisesti. Ohituksia tapahtuu jatkuvasti. Useimmin ohi menee Lipiäinen, joka tekee omaa kuuden tunnin suoritustaan vakaalla, tasaisen nopealla rytmillä.
Ensimmäiset kaksi tuntia juoksemme Hanskin kanssa kimpassa. Pidämme taukoja noin viiden kierroksen välein. Se ei tarkoita aina pysähtymistä vaan juoman tai syötävän ottamista ja etenemisen jatkumista. Minä en tarvitse vessataukoa koko juoksun aikana, vaikka yritän kyllä pitää nestetankkauksesta huolta. Hanskilla on kahdet lenkkarit testissä, Hokat ja Asicsit. Hotellista lainattu kenkälusikka helpottaa kengänvaihtoa merkittävästi. Minun noin kahdennettoista Nike Air Zoom Pegasukset ovat neitsytmatkalla ja toimivat yhtä hyvin edellisetkin.
Viiden tunnin kohdalla alkaa tuntua, että loppu on jo saavutettavissa. Takana on silloin jo 41 km ja itselleni asettamasta vähittäisvaatimuksesta puuttuu enää 1195 metriä. Sen jälkeen kaikki sataa omaa laariin. saan lisää voimia ja pystyn ottamaan jonkilaisen viimeisen tunnin loppukirin. Ehkä se ei näy ulospäin, mutta minä tunnen sen. Vapaudun, huutelen kannustushuutoja kannustajille. Olen yhtä tämän kaiken kanssa. En ole skeneilijä vaan kuulun luontevasti tähän skeneen.
Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä jaetaan numeroidut kapulat, ja pieni kevyt esine tuntuu yllättävän symboliselta. Se lasketaan siihen paikkaan, jossa kukin lopettaa juoksun. Minulla paikaksi sattuu sama paikka, missä repumme ovat.
Tulee kuulutus: minuutti jäljellä. Mietin ehdinkö tarkistupisteelle. Lipiäinen suhahtaa vauhdilla ohi vielä yhden kerran. Tulee kuulutus: puoli minuuttia jäljellä. Juoksen tarkistuspisteen ohi ja ehdin reppujemme luo kun sireeni parkaisee. Juoksu päättyy kello 18. Irroitan jalkapannan ja lasken sen kapulan kanssa radalle. Tehtävä suoritettu.
12 ja 24 tunnin juoksijat jatkavat vielä, heidän menonsa on kunnioitusta herättävää. Vaihdan kuivan paidan ja vedän takin päälle. Odotan Hanskin kanavan toiselta puolen. Ilma on viimeisen tunnin aikan viilentynyt joltisenkin.
Kävelemme hotellille, alle puoli kilometriä, mutta matka tuntuu pidemmältä. Juoksun vaihduttua seisoskeluun ja kävelyyn tulee kylmä.
Hotellihuoneessa kuuma suihku helpottaa vähän. Sitten tulee vilunväreet, suorastaan horkka. Kietoudun kylpytakkiin ja kaivaudun sänkyyn. Hetken elpymisen jälkeen tulee tarve kertoa: vaimolle, lapsille, kymmenelle parhaalle kaverille. Tulokseksi tuli 48 kilometriä. Hanski juoksi 55.
Illalla Amarillo on tupaten täynnä, mutta ruoka on hyvää ja viini pehmeää. Sen jälkeen pitäisi mennä nukkumaan, mutta sykkeet ovat yhä korkealla. Keho suorittaa vielä oman evakuointinsa ennen kuin se suostuu lepäämään. Uni on huonoa silloinkin, kun sitä on.
Aamupala on erinomainen: paistetut silakat, kylmät kalat, kaurapuuro, kahvi. Sellainen valikoima, joka palauttaa ihmisen takaisin itseensä. Sen jälkeen pieni ulkoilu, vain kävelyä, ei suorittamista.
Kokkola tulee tutuksi vain suppealta alueelta – asema, hotelli, kanavan kierros. Mutta se riittää. Talkooväki on iloinen ja lämmin, ja kiitämme heitä hyvin järjestetystä tapahtumasta. Ennen junalle lähtöä teemme vielä pienen kierroksen puutaloalueella. Hiljainen, kaunis, ajaton.
Sitten on aika lähteä.
Hei hei Kokkola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti