Aurinkoisessa, helteisessä Tukholmassa käytin kaupungilla kiertelyyn reilut 4 ja puoli tuntia (4.34.49). Kyllä vähäisempikin paiste olisi riittänyt, mutta sää muuttui miellyttävämmäksi, kun malttoi pitkittää nautintoa ;-) Ensimmäiset pari kilometria juoksimme Hannun kanssa samaa matkaa, mutta huomasin että Hannun nopeus on minun pulssilleni liikaa ja jättäydyin jatkokestävyydestäni huolestuneena omaan tahtiini. Olin etukäteen salaa haaveillut alle neljän ja puolen tunnin ajasta, mutta muutin sen nopeasti haaveeksi "hengissä perille ilman lämpöhalvausta" ja pyrin olemaan poika varjoisien kujien, milloin se vain oli mahdollista. Kaikki juomapisteet hyödynsin tehokkaasti, kun huomasin, että pissahätä ei ole helpolla uhkaamassa. Matkasta ei tullut kusten juostua.
Ennen puoltaväliä Kenian mies ohitti minut toisella kierroksellaan väylän toisella reunalla. Taputimme kovasti hänelle. Taputuksia saivat myös matkan varrella soittaneet bändit ja erityisesti sambatytöt joiden esityksen jälkeen huomasinkin pulssini hypähtäneen hetkellisesti 160:n kovemmalle puolelle. 25km:n kohdalla huomasin, että vasen reisi on jokseenkin jäykkä. Havahduin ihmettelemään, kuinka olen tällaiseen hulluuteen taas lähtenyt. 32km:n kohdalla oikea jalka oli jo tasapainottanut tilanteen siirtymällä vasemman kanssa samaan moodiin. Pyrin pitämään pulssin 155 ja 160 välillä ja jaloille jouduin antamaan juoksukäskyjä koko ajan. Kirkan ohitin kaiketi jossain 33km:n tienoilla, kenties matkan korkeimman sillan kohdalla. Iltalehdessä Kirka kertoi hyräilleensä siinä kohden "Born To Be Wild" -biisiä.
40km kohdalla kuulin takaani nimeäni huudettavan: Lappalaisen Heikki oli tunnistanut minut "Kahkonen Racing Team" -paidastani. Oli mukava nähdä Heikkiä pitkästä aikaa, vaikkakin vain hyvin lyhyen aikaa. Heikin kannustuksesta sain lisäpotkua ja käskytin pulssin 165:een. Jalat tottelijat jotenkuten. Loput kilometrit olivat yhä pitempiä ja viimein juostiin sisälle erääseen rakennukseen, joka paljastui stadioniksi. Annoin pulssille luvan nousta yli 170 ja ohittelin kanssajuoksijoita vilkuillen olisiko jossain kameroita joille voisin hymyillä. Maalissa en ollut kuolemaisillani, koska tönkkööntyneet jalkani olivat tehokkaasti estäneet onnistuneen tankkauksen avulla kerätyn energian loppumisen.
Ultrajuoksijaksi minusta ei taida olla. Mutta en ole enää yksinkertainen maratoonari ;-)
Myöhemmin laivalla olut- ja vesituoppeja nauttiessani ystäviltä saamani tekstiviestit kohottivat mielialan korkealle ja viikon pastansyönnin päätteeksi nauttimani entrecote oli paras, mitä olen ikinä syönyt. Eikä chileläinen punaviini ole koskaan, ainakaan miesmuistiin, maistunut sisäfileen kanssa yhtä makoisalta. Jälkiruuaksi nautitun Islayn tuotteen Laphroaigin savuinen aromi oli myös kohdallaan.
Molempiin keskivarpaisiin tuli rakot, joten seuraavalla kerralla sukkien asettelu on tehtävä huolella. Sunnuntaina oli jalat kipeät ja lasten kanssa Linnanmäellä liikuskelu tuskallista. Tiistaina olo alkoi jo normalisoitua. Keskiviikkona, vai oliko se jo torstai, kävin kokeilemassa lyhyen, alle puolen tunnin, alle vitosen lenkin.
(7131 Juha Kähkönen 57 Finland 7358 4.34.49)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti