Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, olen nähnyt kirjoitetun. Helsinki City Marathon oli minulta kokematta. Syitä siihen oli useitakin, mutta en minä tuttua yleisöä pelännyt. HCM:n ajankohta vain on ollut yleensä sopimaton, se kun on monesti heti elokuun alussa, jolloin olemme kesälomareissulla tai sieltä palaamassa. Ja vaikka kesälomareissulta olisi ehtinyt palatakin, ei kesäisen makkaransyönnin ja kaljanjuonnin jäljiltä yleensä ole parhaassa maratonkunnossa, varsinkin kun lenkkeily jää lomalla olemattomiin. Sitäpaitsi HCM:n aikana on aina ollut helteisen aurinkoista, ainakin niin kauan kuin muistan. Mutta nyt oli muutoksen aika. HCM järjestettiin tavallista myöhemmin, joten kesälomasta ehtisi hyvinkin toipua ja saattaisi olla viileämpää elokuun loppupuoliskolla, 19. päivänä, Maunon päivänä. Kesä oli ollut helteinen - kuivimpia ja kuumimpia miesmuistia paljon pitemmältä ajalta.
Kesälomakin oli poikkeuksellinen. Opettelin uuden tavan, lomailijan aamulenkin. Jäi toiset aamulla nukkumaan... Perheen naisväki on minua aamu-unisempaa ja niinpä käytin nämä yksinäiset aamu(päivä)n hetket juoksenteluun. Päivällä olisi ollutkin kuumempaa. Kävin lenkillä ehkä kolme kertaa viikossa, lenkit olivat pääsääntöisesti tunnin luokkaa, välillä pitempiä. Läheiset soratiet tulivat tutuiksi ja joitakin nuoruuden aikojen jälkeen näkemättömiä paikkoja tuli katsastetuksi, missä mopolla ennen, siellä nyt jalan.
Alkukesästä olin käynyt lääkärissä vatsaongelmien vuoksi ja vanha tuttuhan se sieltä taas testeissä löytyi: laktoosi-intoleranssi. En ollut oikein piitannut koko vaivasta, ajattelin että pieremällähän tuosta selviää, mutta nyt lääkäri kehotti minua huolellisesti välttämään maitotuotteita. Kun hemoglobiiniarvot olivat laskeneet alle luovutusrajan, joka miehillä on 135-180, eli minulla oli anemia, oli syytä ottaa ruokasuositukset vakavasti. Grillimakkaran syönti jäi senkin vuoksi olemattomiin, vaikka myöhemmin huomasin että niissäkin on laktoosittomat vaihtoehdot samoin kuin juustossakin.
Kaikesta huolimatta olo oli mainio eikä tehnyt heikkoakaan. Siispä, jos pidän periaatteenani juosta maratonin vain kerran kussakin paikassa, niin nyt olisi sopiva aika juosta se Helsingissä. Lomareissulta palattuani tein viimeisen pitkän lenkin Haltialan maisemissa helteisenä maanantaina vajaat kaksi viikkoa ennen kisaa. Sen jälkeen juoksin enää vain pari lyhyempää pyräystä ennen varsinaista koitosta.
HCM:ää edeltävänä viikonloppuna olimme Jarin veneellä harrastamassa hauskoja vesileikkejä. Donitsissa lokoilu ei vielä tehnyt tiukkaakaan, mutta polvilauta meinasi koitua kohtalokkaaksi, kun pystyasentoonhilautumisvaiheessa melkein kramppasi oikeaa reittä ja pohjetta. Kaikenlaista riskinottoa tässä pitikin lähteä harrastamaan...
Hankin sitten magnesiumia ja Ice Poweria, jolla hoitelin koipiani ennen kovempaa koitosta. Tutustuminen Ice Poweriin oli siitä mielenkiintoista, että kuvittelisin voivani jäädä sen koukkuun jossain olosuhteissa. Polttava palelemisen tunne, jonka se aiheuttaa... Suosittelen avantouimarikanditaateille kuivaharjoitteluun. Käyttöohje: riisu itsesi alasti ja sivele kauttaaltaan kylmägeelillä. Kohta palelee.
Perjantai-iltana kävin vielä Tytin kanssa parin kilsan lenkillä - huh huh, tuntuipa raskaalta. Tulkitsin sen hyväksi merkiksi, niin kuin yleensäkin kaikki vaivat ennen juoksua. Tähän asti tulkinta oli ollut oikea, mutta maailma muuttuu ...
Olin tankannut spagettia - pestokastikkeen kanssa tietysti - ja urheilujuomaa muutamana päivänä, mutta hätkähdin, että olenko tajunnut juoda tarpeeksi ja oikeanlaista juomaa. Jos ihminen juo vain kahvia, sitruunateetä, olutta ja viinaa, hän kuolee janoon, valisti Hannu.
Venäjällä savusi, mutta onneksi pahimmat savut häipyivät kisan ajaksi. Maratonpäivä koitti helteisenä. Se siitä myöhäisemmästä viileästä ajakohdasta. Muistin Forssan ja päätin juoda tarpeeksi. Päivä paahtoi, eikä helpotusta ollut odotettavissa. Odottelin bussia ja naapurin Esko tuli samaan bussiin samalle asialle. Esko oli juossut monet juoksut minua paljon vauhdikkaammin.
Stadionilla vessajono eteni hitaasti ja käynti venyi viimeisille minuuteille, mutta oli onnistunut ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Niinpä. Puolijuoksua menimme Hannun kanssa lähtöpaikalle ja ehdimmekin sinne ennen kuin toiset olivat lähteneet. Tosin laukauksen kajahtamisesta ehti kulua kaksi ja puoli minuuttia ennen kuin pääsin lähtöviivalle. Ensimmäinen ruuhkainen juottopiste oli jo kolmen kilsan päässä Oopperan kohdalla. Tankkasin sekä urheilujuomaa että vettä.
Matka sujui mukavasti, vaikka aurinko paistoi. Tuli vanhan kodin tienoo ja kahdeksan kilometrin merkkipaalu. Mimmi ja Tuula olivat kannustamassa - voiman tunnossa jatkoin eteenpäin. Ensimmäinen kymppi täyttyi melko tarkasti tunnissa, joten siitä tiesin, että ennätystä tässä ei tehtäisi, mutta mukavalla minulle sopivalla vauhdilla mentiin. Lehtisaaren tienoilla katselin, näkyisikö Markoa ja Yuita. Sitten sillalla Espoon puolella he olivatkin. Ja Timo myös. Ehdin huudella, että kertokaa Jannelle minun menneen jo, mutta Janne oli tainnut jo mennä (loppusijoitus 22. koko kisassa). Sain taas puhtia ja juoksu sujui mainiosti.
Mimmi räppäsi kuvan vanhan kodin tienoilla
Timo oli sillalla kuvaamassa
Keilalahden juottopisteellä kolmentoista kilometrin jälkeen oli tuttuja kerholaisia ja sitten mentiin taas. Ongelmia alkoi tulla jossakin Lauttasaaren tietämillä viidentoista kilometrin jälkeen, kipristelyä ylävatsassa eikä röyhtäily helpottanut. Vatsa hölskyi, joten neste ei imeytynyt. Jostakin tulviva ruuanhaju aiheutti etovaa oloa ja Ruoholahden tietämissä tuntunut sikarinhaju teki pahaa. Vauhti hiipui ja porukka painoi ohitse. Osa oli tullut jo vastaan, ensin pari kenialaista, sitten piiiitkä väli ja kenialainen ja sitten ikuisuus - liioittelen, mutta vain vähän - ennen kuin tuli muita. Jannea en jaksanut havainnoida, vaikka etujoukossa hänkin tuli.
Odottelin Esplanadia muistamatta surkeaa kohtaloa, jonka Hootenanny Trio kuvaili omassa Esplanadissaan. Kaikesta kurjuudesta huolimatta Kaivopuiston rannassa avautuva merimaisema oli nautinnollinen ja ylitti kärsimyksen aiheuttaman tuskan ja vaivan. Siitäkin jaksoin iloita, että tämä kokemus on omaa lajiaan, sillä aiemmin olen kärsinyt vain nestehukasta, puutuneista jaloista, polttavista rakoista varpaissa, hiertymistä kainalossa - mutta nyt uutena: vatsavaivat. Jalat toimivat hyvin, eikä mieleeni hiipinyt minkäänlaista pelkoa jalkojen kramppaamisesta.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että puolet matkasta oli taivallettu, en ollut huomannut paria aiempaa kilometripylvästä, joten iloinen yllätyshän se oli. Espalla eteneminen oli tasaisen hidasta. Menossa ei ollut vauhtia ja tuskin sitä olisi saanut lisättyä, vaikka tuttuja olisi ollut kannustamassa. Voi veljet, ei tehnyt mieli mennä juomaan Kappeliin. Join vaikeasti silloin tällöin puoli mukia urheilujuomaa ja reilusti vettä päälle. Kaadoin mukillisen vettä lippalakkiini joka pisteellä ainakin ekalla puolikkaalla ja sieniä puristelin päähäni myös. Ruokatarjoilut alkoivat joskus puolikkaan tienoilla ja yritin syödä palasen suolakurkkua, mutta paljon ei uponnut. Banaanit etoivat niin, etten niitä edes yrittänyt. Jossain oli rusinoita tarjolla - olisiko ollut saarimaisemassa - yritin syödä niitä pikkasen, mutta jouduin sylkemään ne tien sivuun.
Espa oli minulle joka tapauksessa tärkeä käännepiste. Kilometreja oli takana 25 ja nyt mentiin maalia kohti lyhyempää reittiä kuin tänne tullessa - se tuntui paremmalta vaikkei paremmalta tuntunutkaan. Helle alkoi jo pikkasen helpottaa, enkä enää kaadellut vettä lippikseen.
Äänekkään kanssajuoksijan esimerkin innoittamana piereskelin varovasti havaittuani, että se tulee pelkästään kaasuna, ei kokkareina eikä nesteenä. Mutta se helpotti vain vähän. Niinpä päätin laajentaa kokemuspiiriäni vessakäyntiin. Kerta se on ensimmäinenkin: kun juoksu kerran on tervanjuontia, miksen istuisi hetkiseksi. Kaivopuisto. Istuin kyllä, mutta turhaan, olo ei helpottunut, pikemminkin olisi kai pitänyt tehdä konoset.
Matka jatkui. Juottopisteet olivat edelleen turhan tiheässä, mutta minä en valittanut: join vettä ja väliin urheilujuomaa velvollisuudentuntoisesti. Sykkeen ja väliaikojen laskemisen olin jättänyt jo aikaa sitten, niissä ei ollut mitään kiinnostavaa. Syke oli alle sadan viidenkymmenen, enkä jaksanut nostaa kierroksia korkeammalle. Joskus olin ollut huolestunut liian korkeista lukemista, mutta nyt oli toiset huolet. Tai ei minulla huolia oikeastaan ollut. Jotenkin tiesin, että pääsen perille vaikka ryömimällä kakka housussa. (Kaikkihan tietävät mikä on mukavinta, minkä voi tehdä housut jalassa).
Tämä juoksu nyt vain tällä kertaa kestäisi ennakoitua pitempään. Jossain vaiheessa paluumatkalla vielä haikailin aikaa alle neljän ja puolen tunnin, mutta kun Lauttasaaressa 31-32 km tienoilla 4.30:n jänikset hitaasti, mutta varmasti lipuivat ohitseni, pohtiskelin mihin lopulla päädynkään: rikkoisinko ennätykseni väärästä suunnasta ja menisikö matkaan yli viisi tuntia. Menköön, alle kuuden pääsen, vaikka kävelisin loppumatkan, mutta Emmi ja Tytti odottavat minua turhaan Paciuksenkaarella 39 km kohdalla. Sen olin asettanut itselleni erääksi tärkeäksi välietapiksi. Sillä kohden olin useana vuonna aikaisemmmin itsekin ollut kisaa katsomassa ja tuttuja kannustamassa. Sitten muistin, että he taitavat tullakin vasta Stadionille, mutta ei se mitään, tärkeä paikka silti.
Pidin itseni koko ajan juoksun kaltaisessa liikkeessä ja sallin pysähdykset vain juottopisteillä. Mutta nyt oli sukka huonosti. Taisin kaivata vain taukoa, mutta siihen oli oltava perusteltu syy. Jälleen uuden kokemuksen paikka: pysähdyin pysäkille ja otin kengän jalastani, korjasin sukan ja kenkä takaisin jalkaan. Helpommin sanottu kuin tehty: säikähdin, että tässä tilanteessa saan krampin. Onnistuin kuitenkin ja lähdin taas matkaan. Matka jatkui Lauttasaaresta Kaskisaareen. Kevyen liikenteen silta on komea, mutta ei lyhyydessään ei paha. Sitten tuli pahan jyrkkä mäki ja jälleen uuden kokemuksen paikka: minähän näköjään tekisin mitä vain joko saadakseni uusia kokemuksia tai matkantekoni hidastumaan entisestään. Muistin, että myöhempää ennen 40 km paalua olevaa Tilkan mäkeä on mainittu pahaksi, mutta paha oli tämäkin.
Matka jatkui juoksun tapaisesti ja lopulta Lehtisaaren, Kuusisaaren ja Munkkiniemen jälkeen olin Paciuksenkadulla - melkein kotona ja maalissa. Paciuksenkaaren alussa huomasin vanhat naapurimme ja kannustushuutojen voimittamana taivalsin tätä reitin tutuinta osuutta eteenpäin. Kohta olin kadun toisessa päässä ja pahin nousu oli alkamassa.
Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan: Heli ja Heikki huomasivat minut nousun jyrkimmässä kohdassa. Tämän ansiosta mäki meni huomaamatta ja viimeinen kaksikilometrinen alkoi loivassa myötäisessä. Tunnelma oli noussut merkittävästi: tuttuja kannustamassa ja matka lopuillaan. Lopuillaan oli kyllä juoksijakin.
Yritin kiristää vauhtia varovaisen lievästi, ohitinkin useita. Monta oli vatsan tyhjentäjää matkan varrella vielä tässäkin vaiheessa, paljon olin heitä havainnut matkan varrella. Myös pahempia havereita oli sattunut, katukiveykseen kaatuessaan oli joku saanut kasvonsa verille ja odotteli kyytiä, joku hoiperteli tajunnan rajamailla taluttajan tukemana kyytiin viimeisten kilometrien aikana. Hyvinhän minulla kuitenkin meni.
Stadion lähestyi. Vielä viimeinen nousu, ennen kuin pääsee radalle. Toivoin, että juoksurataa ei tarvitsisi kiertää kokonaan - eikä tarvinnutkaan kuin ehkä puolen kierroksen verran. Katsoin mittaria ja totesin että saattaisi mennä alle 4.40, jos pitäisin kiirutta. Hannu oli vastassa ja tsemppasi loppurutistukseen.
Radan materiaali tuntui miellyttävältä. Yritin ottaa vielä jonkinlaista loppukiriä ja taisinkin tavoittaa joitakin kanssakisaajiani tämän viimeisen 195 metrin aikana, mutta kohtalo oli varannut minulle vielä yhden uuden kokemuksen. Molemmat pohkeet uhkasivat krampata. Vauhtia oli hidastettava. Keksin vääntää jalkateriäni sivuille päin ja suonellavedon tunne väheni. Tässä oudossa juoksuasennossa vedin viimeiset kymmenet metrit, tunsin itseni, koko tilanteen ja maailmankaikkeuden hassuksi leikiksi. Maali. Oma mittari näytti suurin piirtein samaa mitä nettoajaksi tuli: 4.39.59. En minä tosin varma ollut, missä kohti se maali tarkalleen oli, mutta sehän on siinä kohti, missä matossa on anturi, joka tunnistaa kengässä olevan chipin. Minä olin maalissa ja kuulin ylhäältä katsomosta huutoa, kenties oli kuullut sitä jo juostessani, en tiedä. Siellä oli ainakin Emmi ja Tytti ja Miira ja Mikko ja...
Sain mitalin ja eväspakkauksen, banaania ja ties mitä. Mutta minulla ei ollut yhtään nälkä. Urheilujuomaa en suostunut ottamaan, puhdas vesi kyllä maistui. Vaihdoimme Hannun kanssa kuulumiset: Hannun aika oli juuri alle 4 tuntia, paljon huonompi kuin aiemmin, helle oli painanut häntäkin. Sitten liukenimme suuntiimme. Bussi saapui pysäkille tiukasti ajoitettuna ja katsoin paremmaksi ottaa juoskuaskelia kuin jäädä paikalle luuhailemaan. Joku kuului mainitsevan, että vielä juoksu sujuu. Matka oli kuitenkin varsin lyhyt.
Kotona odotti juhlapäivällinen ja kuohuviini. Tosin aivan heti en siitä pystynyt nauttimaan, mutta seurasin katseella. Aamulla Ellillä jatkui turnaus Vuosaaressa ja ajelimme Tuulan kanssa mopolla katselemaan tyttöjen peliä. Pronssinen mitalihan sieltä POHU-96 tytöille tuli.
DAR (Day After Ride - seuraavana päivänä moottoripyörällä suoritettava jälki-marathon)
Hannu ehdotti eilisen matkan uudelleen kokeilemista, mutta tällä kertaa kaksipyöräisillä. Niinpä ohjelmassamme oli Day After Ride. Olimme sunnuntaina klo 15 asiallisesti asustautuneina Paavo Nurmen patsaalla. Asiallinen asu tässä yhteydessä tarkoittaa: HCM-paita päällä ja Wolf tai HD alla. Moottoripyöräilyhän on toiseksi parasta mitä voi tehdä housut jalassa.
Lähtövalmiina jälleen
Ajoimme reitin niin tarkasti kuin mahdollista: onneksi Hannu on harjoitellut tämän minua useammin, sillä minä olisin monessa kohden mennyt vikaan, lienenkö ollut eilen hereilläkään koko matkaa. Reitti oli mopoillakin arvattua vaativampi, matkaan meni kaksi tuntia - tosin tankkaustauko Kaivopuiston rannassa Helsingin Jäätelötehtaan pisteellä kesti peräti kaksikymmentä minuuttia - ja matkaakin tuli mittarin mukaan 44km. Aivan tiukasti samaa reittiä emme arvanneet ajaa ja silti taisimme rikkoa liikennesääntöjä pari kertaa vahingossa ja yhden kerran tahallaan. Muuten 34 ja 35 km merkkipaalun välinen matka venyisi liiaksi...
Jälkipuinneissa selvisi, että Eskolla oli ollut samantyyppisiä vatsaongelmia kuin minullakin, ilmeisesti urheilujuoma ei imeytynyt. Minä olin harjoitellut erimerkkisellä juomalla, joka ei nyt sitten istunut yhteen virallisen kisajuoman kanssa, tai ainakaan jokin ei istunut yhteen minun vatsani kanssa.
Tiistai-iltana juostu vitosen lenkki vapautti lopullisesti reidet maratonin aiheuttamasta jäykkyydestä. Vatsa on ollut hitaampi toipumaan. Vielä kahden viikon jälkeenkään se tunnu oikein palautuneen ennalleen vaan lorisee ja pulputtaa. Tarjoilen sille vichyä ja muuta hyvää, ja eiköhän tuo kohta leppyne. Hemoglobiiniarvot ovat jo nousseet kymmenkunta pykälää, mutta ovat vieläkin alle luovutusrajan (mittaustulos 134), joten luovun luovutusharrastuksestani joksikin viikoksi ja tankkaan tapolaa, sillä Pääkaupunkijuoksu lähestyy. Sitä ennen täytyy kuitenkin juhlia syntymäpäiviä, sillä syyskuun 16. tulee kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisestä Suomessa järjestetystä maratonkilpailusta.
( 3544 3671 Kähkönen Juha Nokia marathon team Miehet 45v 4:42:28 4:39:59 )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti