Arkangelin maraton

Arkangelin maraton tunnetaan myös nimellä Gandvik maraton - jos tunnetaan. Arkangelista ovat kyllä useimmat kuulleet, mutta monellakaan ei ole tarkkaa käsitystä siitä missä se on. Tai ehkä se käsitys on riittävän tarkka: jossain kaukana, Siperiassa päin. Ei Arkangel ole kaukana, sinne vain on pitkä matka. Ei se ole Siperiassa eikä Jäämeren rannalla vaan Vienanmeren läheisyydessä Vienanjoen rannalla. Puhun nyt Arkangelin kaupungista, arkkienkelin kaupungista. Arkangelin alue, maakunta, provinssi, onkin jo laajempi käsite, Ranskan kokoinen. Jussi Konttisen loistavasta oppaasta Sankarimatkailijan Arkangel saa paikkaseudusta etukäteiskäsityksen, mutta eihän se riitä.

Minulle oli selvää jo viisi vuotta sitten, että Arkangelissa on käytävä - vaikken sitä ehkä silloin vielä tiennytkään. Arkangelin käytävästä keskustelen Vienanjoen kaupungin valoisassa yössä viisi vuotta myöhemmin Ilkka Taipaleen kanssa. Nyt, täällä Arkangelissa.

Taipale on Arkangel-aktivisti ja kaupungin kunniakansalainen. Päivälleen viisi vuotta sittenkin täällä juostiin maraton, josta minä luin Hesarista sunnuntaiaamuna, kun valmistauduin lähtemään Turkuun ensimmäiselle omalle maratonilleni. Lehti kertoi silloin aamulla, että Pentti Arajärvi juoksi ensimmäisen maratoninsa Arkangelissa ja minulle juttu jäi tarkasti mieleen - ajankohta oli niin otollinen. Taisi silloin Ilkka Taipalekin juosta ensimmäisensä Arkangelissa, edellisillä kerroilla kun miliisien työaika oli loppunut kesken ja he olivat korjanneet Taipaleen kyytiinsä kesken taipaleen. Pitänee pitää hänen ansionaan, että Arkangelin maratonin aikaraja on nyt nostettu viiteen tuntiin.

Hesarin jutun innoittamana kaivoin esiin tietoa Arkangelista ja otin yhteyttä Taipaleeseen, joka antoi muiden yhteystietoja. Arkangelin maraton järjestetään kaupunkijuhlan yhteydessä kesäkuun viimeistä sunnuntaita edeltävänä lauantaina - en nyt ole ihan varma ilmaisinko laskenta-algoritmin täsmällisesti, mutta jotenkin noin se menee. Siitä seuraa, että kaupunkijuhla ja maraton sijoittuvat usein juhannukseen ja silloin minä mielelläni olen perheen kanssa Vanhan Haapalan kesäjuhlissa, silloin en kaukomaille kaipaa. Parin kolmen vuoden vuoden kyttäämisen jälkeen näin että maraton olisi loksahtamassa juhannuksen jälkeiseen viikonloppuun. Siispä otin alustavia yhteydenottoja sankarimatkailijoihin, joiksi tiesin Tapio Suonion ja Unto Peltoniemen, heidät Taipale oli minulle nimennyt jo ensimmäisessä yhteydenotossa.

Unto oli kokoamassa suomalaisporukkaa maratonille ja Tapio antoi sivustatukea, vaikkei tällä kertaa ollut itse matkalle lähdössä, vaan toimi "aus Liebe zur Kunst" kuten hän itse asian ilmaisi. Tapio hoiti Pietarissa mm. junalippu- ja hotellivaraukset. Häntä emme reissulla tapaisi, mutta Unto oli matkalle tulossa. Matkalle oli lähdössä kymmenisen suomalaista. Juoksijakaverini ja kaverini monessa muussakin pahanteossa, Hannu, piti vielä houkutella mukaan. Olimmehan Hannun kanssa käyneet juoksemassa mm. Tukholmassa ja New Yorkissa, Dubaista puhumattakaan, joten en pitänyt sitä mahdottomana tehtävänä, vaikka Hannulle matka olisi hieman pitempi, ensin Emiraateista kylmään pohjolaan ja sitten heti Vienan meren rannalle. Sain ylipuhutuksi. Toinen kaveri, Heikki, olisi ollut hyvää matkaseuraa paikallistuntemuksensa vuoksi, vanha Komin ja Muurmannin kävijä. No, Heikillä oli muita kiireitä, mutta lopulta matkalle joukkueeksi kokoontui sellainen porukka, että parempaa olisi vaikea löytää.

Keskiviikko

Aamulla varhain nousimme Sibeliukseen Helsingin rautatieasemalta. Matka sujui joutuisasti ja pian olimme Lahdessa. Lahdessa junaan nousi nimiltä vaan ei vielä tässä vaiheessa muuten tuttua porukkaa, tutustuimme Untoon ja ennen rajaa myös kuusi muuta suomalaismaratoonaria tuli tutuksi. Kokeneita, maailman maratooneja kiertäneitä juoksijoita, herrahenkilöiden ohella kaksi reipasta leidiä. Olimme valmiita rajan ylittämiseen. Minkä tahansa rajan.

Matka Sankt Petersburgiin meni nopeasti ja siirryimme metrolla sikäläiseen hotelliin. Arkangelin juna lähtee vasta huomenna aamupäivällä ja Tapio oli varannut meille solutyyppisen huoneiston jostain läheltä Dostojevskin patsasta. Metrolla sinne oli matkaa kolme pysäkinväliä.

Pietarin metro on rakennettu sekä Nevan että suon alle sadan metrin syvyyteen. Suomessa neva on eräs suotyyppi pienellä, täällä se on iso joki isolla ännällä. Viime kesänä seilasin sitä pitkin, nyt menisin sekä ali että yli. Matka metroon on pitkä rullaportailla jotka tuntuvat kilometrin mittaisilta vaikka tuskin ovat puoltakaan, Kampin portaiden pituuden saa kertoa kymmenellä. Jos liioittelen niin en paljoa. Tehtävä ei ole helppo, jos korkean paikan kammo vaivaa. Erästä meitä vaivasi, joten sieltä pois päästyämme päätimme, että aamulla menemme taksilla asemalle.

Muistelin, että täällä aiemmin noin neljännessata vuotta sitten metrolla ajellessamme metrokäytävissä olisi ollut liukuovet, jotka estivät metron alle hyppäämisen, mutta saatan uneksia. Silloin tutuimmaksi tuli Moskova-hotellin luona ollut asema.

Ulos tultuamme näimme Dostojevskin patsaan ja muistin välittömästi erään keskustelun

- Ette te ole Dostojevski.

- Mistä sen tietää, mistä sen tietää.

- Dostojevski on kuollut.

- Esitän vastalauseeni! Dostojevski on kuolematon!

Emme puutu tuohon keskusteluun sen enempää, sillä sillä ei ole meidän kanssamme mitään tekemistä, se käytiin Moskovassa hieman sen jälkeen kun Saatana oli sinne saapunut.

Jatkoimme Unton opastuksella matkaa hotelliimme ja olimme hieman vaivautuneita siitä täydellisen osaamattomuuden tunteesta, jonka kyrilliset kirjaimet aiheuttivat. Unto löysi kuitenkin hotellin ja hoiti muutkin asiat, vaikka väitti ettei venättää osaa. Asetuimme taloksi ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa.

Illallisella esittäydyimme toisillemme. Ja tarkempaan tutustumiseen olisi vielä runsaasti aikaa.

Torstai

Aamulla jakaannuimme metroon ja taksiin. Taksin tilaaminen ei meinannut onnistuakaan, niet taksi, niitä kai ei ollut vapaana. Useiden soittojen jälkeen reseptionisti lopulta ilmoitti, että taksi tulee vartin päästä. Muut lähti metrolla ja me jäimme odottamaan taksia. Taksi tuli ajallaan, oli kiinteähintainen länsiauto eikä edes kallis. Huokasimme helpotuksesta ja maanpäällinen matka alkoi, tällä kertaa menisimme Nevan yli.

Liikenneruuhka oli melkoinen ja edessä oli valot jotka vaihtuivat mutta matka ei edennyt. Varovaisesti koputimme kuskia olkapäälle ja kyselimme kelloa, se aiheutti ehkä pientä vilkastumista kaistanvaihdossa parin metrin etenemisten yhteydessä mutta huoli kasvoi. Unto tekstasi asemalta ja kysyi sijaintiamme. Aprikoimme missäköhän olisi seuraava asema, jos tältä myöhästyisimme, se kun alkoi näyttää väistämättömältä. Seuraava juna lähtisi vuorokauden kuluttua klo 10.04.

Kello oli varttia vaille kun Unto soitti ja sanoi, että anna luuri kuskille niin puhuvat keskenään venäjää, nyt ei tulkkaamiseen ole aikaa. Tomera matami aseman päässä sanoi kai kuskille, että nyt polkase talla pohjaan tai saat ajaa Olhavaan. Pääsimme pahasta risteyksestä, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Nevan ylityksen aikana jo alkoi tuntua että maailman suurin ketutus ei kenties tulekaan, mutta kello takoi jo kymmentä kiinni. Tulimme asemalle minuuttia vaille ja se minuutti tarvittiin matkatavaroiden purkamiseen, kuskin kehumiseen ja kenties ennenaikaiseen helpotuksenhuokaisuun. Juoksimme sisälle ja löysimme virkailijan, varmaan juuri sen puhelimessa puhuneen tädin jonka ansiosta olimme jo nyt täällä, hän osoitti että alas ja vasemmalle. Selvisimme siitäkin: me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan. Juna oli heti vieressä mutta sisälle emme pääseet, kun vaunu oli väärä. Sen numero oli vitonen ja meillä oli paikat vaunussa 11. Eiku juoksuksi, meiltähän sen pitäisi sujua. Täyspakkaukset päällä otimme loppukirin ja Unton helpottunut ilme vaunun ovella oli sen kaiken arvoinen. Vielä jäi melkein kokonainen minuutti reserviin.

Olimme junassa matkalla Arkangeliin.

Näin pitkän matkan junassa istumapaikkoja ei olekaan. Ymmärtääkseni meillä oli paikat toisessa luokassa ja se tarkoitti että asuimme matkan ajan neljän hengen hyteissä. Ensimmäisen luokan hyteissä olisi ollut vain kaksi makuupaikkaa, näin minulle on kerrottu ja ns. härkävaunut eli kolmannen luokan vaunut olivat avo-osastoja, joiden nukkumatiloihin oli suora näkyvyys. Meidän hytteihimme oli naiset ja miehet sijoitettu erottelematta, ja toinen seurueemme leideistä joutui kolmen nuoren venäläismiehen kanssa samaan hyttiin. Hän ei valittanut kohtelustaan.

Juna oli pitkä ja avo-osaston ja hyttivaunujen välissä oli ravintolavaunu ikäänkuin erottajana. Ravintolavaunussa istujia ei ollut paljon, sillä tsain, teen tarjoilua oli hytteihin ja kuumaa vettä sai vaunun samovaarista ilmaiseksi. Vaunuemäntä piti hyvää huolta vaunun siisteydestä ja siivosi vessan useampaan kertaan. Vertailun vuoksi kävin muuallakin ja totesin että meillä oli asiat kunnossa.

Ravintolavaunu täyttyi kuitenkin iltamyöhällä poikkeuksellisen täyteen suhteellisen nuorta ja äänekästä porukkaa: tälle oli selvä syy, jalkapallon EM-kisat ja Venäjä-Espanja -ottelu. Telkkaria, joka oli tähän asti toiminut slaavilaisten laulujen DVD-päätteenä, viriteltiin ykköskanavalle. Näkyvyys oli huono, olematon, mutta vaunussa kaikuivat rytmikkäät Russia, Russia, Russia -huudot. Vaikka joku meistä suomalaisista vaimeasti kannustikin Espanjaa, ei siitä maaottelua päässyt syntymään. Näkyvyyttä lähetykseen oli kenties vain viitisen minuuttia, juuri Espanjan avausmaalin aikana, tekstiviestit välittivät pelitilannetta. Jännitystä lisäsi täydellä patruunalippaalla varustettu käsiase, joka ei malttanut pysyä piilossa.

Pöytäämme Unton viereen änkesi kaunis venäläistyttö. Unto esitteli Veran, vanhan Arkangelin tuttunsa. Harva suomalainen törmää tuttuihin tuollaisella junamatkalla. Vaikka Venäjää jalkapallossa nöyryytettiinkin painuimme rauhanomaisesti nukkumaan kun juna jo oli edennyt suoraviivaisen reittinsä itään Vologdaan saakka ja kääntynyt sieltä suoraan pohjoiseen pitkin Stalinin viivottimella vetämää ratalinjaa 40 astetta itäistä pituutta. Olimme tulleet Moskovan itäpuolelle Arkangelin kanssa suurin piirtein samalle pituuspiirille ja jyskyttelimme Vienanmerta kohti. Tosiaan jyskyttelimme, sillä kiskoja ei täällä ole hitsattu yhteen ja ääntä on Suomessa totuttua enemmän.

Junamatka Pietarista Arkangeliin oli puolivälissä kun uni tuli.

Perjantai

Aamulla jatkettiin samaan malliin, matkalla pohjoiseen. Olimme perillä Arkangelissa puoliltapäivin ja otimme seurueellemme kolme taksia. Hotelliimme kaupungin keskustaan oli matkaa useampia kilometrejä ja taksi maksoi parisen sataa ruplaa per auto. Unton neuvosta neuvottelimme hinnan etukäteen ja varmistimme että se on auto- eikä matkustajakohtainen. Niinpä meillä ei reissullamme ollut taksien kanssa mitään ongelmia, silloin kun satuimme auton saamaan.

Junamatkan jäljiltä Hotelli Dvina tuntui luksuspaikalta. Teimme tarvittavat huoltotoimenpiteet - mitä ihmettä se mahtoi olla, ai niin, suihku tuntui myös luksukselta - ja lähdimme yhteiselle lounaalle. Seuraamme liittyi Unton vanha maratoonariystävä Dimitri, joka oli käynyt Suomessakin. Läheisessä kellariravintolassa oli kiireetön palvelu ja onomatopoeettisella tekniikalla saimme tilatuksi kana-aterian. Seuraavalle pöydälle kerrottiin että kana oli loppunut. Jokseenkin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen naapuripöytään tuotiin kanankoipia. Meille sen sijaan tuli lihavartaat. Ruoka oli hyvää ja maistui, olipa sen tilannut kuka tahansa kenelle tahansa.

Oli aika lähteä ilmoittautumaan juoksuun. Olimme etukäteen lukeneet, että kilpakuntoilijoiden kisakunto tarkistetaan verenpainemittauksella. Se tieto nosti hieman verenpainettani.

Kokoonnuimme aulassa ja Dimitri tarjosi autokyytiä, otimme Hannun kanssa tarjouksen vastaan ja jätimme juoksijakollegat apostolinkyydille. Dimitrin Aleksei-poika oli myös mukana ja teimme tuttavuutta miten taisimme. Ilmoittautumispaikalle tulimme ennen Unton johtamaa pääjoukkoa, meille juteltiin paljon mutta emme ymmärtäneet siitä paljoakaan. Koodisanalla "Unto" saimme paikalle Jura-nimisen kaverin, joka jutteli sujuvaa englantia ja olisi puhunut ruotsiakin. Saimme kilpailunumerot, paidat ja muuta materiaalia, ilmoittauduimme saunaan, saimme teetä ja rinkilöitä eikä meiltä edes mitattu verenpaineita mikä helpotti paineitani huomattavasti. Unto saapui pääjoukon kanssa, porukka oli vielä laajentunut koneella Pietarista tulleilla kokkolalaisilla. Tunsimme olevamme tervetulleita vieraita.

Palasimme kävellen hotellille. Rantakatu tuli tutuksi, näimme kirkon luona hääparin, huomasimme kaupunkia valmistellun juhliin, heinää oli niitetty, lyhtypylväitä maalattu. Ilma oli koleahko, mutta ei satanut. Tällaisella säällä olisi mukava juosta.

Neuvostoliiton viimeinen Lenin-setä asuu Arkangelissa (1988).

Matkakumppanimme Liisa kärsi vatsaongelmista, eikä ruoka pysynyt sisällä. Tällainen käänteinen tankkaus ei luvannut hyvää huomiselle juoksulle. Kävimme hakemasta lähisupermarketista jääkärimestarin mahalääkettä ja toivoimme että edes se auttaisi. Havaitsin osaltani, että minua melkein kuin huippasi ja koska muilla oli samanlaisia tuntemuksia päättelimme että pitkällä junamatkalla heiluvassa vaunussa oli kenties vaikutuksensa.

Illalla oli vielä tarkoitus tankata pastaa. Muistimme tilaamisen vaikeudet ja niinpä käännyimme hotellin englantia auttavasti puhuvan reseptionistin puoleen ja pyysimme vinkkiä hyvästä pastamestasta: "PEKTOPAH, makarooni, pasta". Ensimmäisen vinkin perusteella yritimme ravintolaan, jonka kulmalla sattumalta kohtaamamme Ilkka Taipale kertoi jo aikaa sitten lakkautetuksi. Ilkka tiesi paremmin kuin paikallinen, tai ainakin osasi sen meille sanoa. Samalla hän esitteli meidät kahdelle eri Konstantinille, toinen oli lääkäri ja toinen jazz-laulaja sekä kutsui meidät huomisillaksi Jazz-klubille. Teimme uuden yrityksen ravintolan löytämiseksi, reseptionisti soitti pariin paikkaan ja antoi ajo-ohjeen. Löysimme paikan kohtalaisen kävelymatkan päästä, löysimme kun emme antaneet periksi. Uno Momento tarjosi pastaa ja pizzaa, englanninkielisen ruokalistan, erehtymättömän ja ripeän palvelun - paikka oli poikkeuksellisen toimiva tämän astiseen kokemukseemme verrattuna. Saimme illallisemme elävän musiikin tahdittamana ja painuimme pehkuihin.

.

Lauantai, maratonpäivä

Kisa-aamuna aurinko nousi kirkkaana. Arkangelin sää poikkeaa kuulema muista paikoista siinä, että seuraava päivä ei ole edellisen kaltainen. Ei nytkään. Tästä näytti tulevan lämmin päivä. Nautimme aamupalan ja lähdimme vaeltamaan kohti stadionia. Kävelymatkaa oli pari-kolme kilometriä.

Perillä Unto sai huomiota osakseen, olihan hän tuonut taas suuren ulkomaisen osallistujajoukon mukanaan. Jo tässä seurueessa meitä oli täysi tusina ja jos koko maratonin osallistujamäärä oli edes kahdeksankymmentä oli suomalaisten osuus merkittävä. Untolle pitäisi esittää jotakin vienninedistämispalkintoa ja maratonmatkailuneuvoksen titteliä - jos hän nyt sellaisista piittaisi. Meidän lisäksemme tapahtumaan oli tullut kolme suomalaista Brysselin suunnalta, heillä oli ranskalaisvahvistukset mukanaan, lisäksi Suomesta oli tullut pariskunta Laaksonen, herra täydelle maratonille ja rouva kympille "varmistamaan, ettei mies ota liian kovaa lähtövauhtia". Joku vitsailikin, mahtaako näillä suunnilla olla säteilyarvot koholla, Jukka Laaksosella kun on duunimesta Säteilyturvakeskuksessa. Laaksosella on kyllä kompetenssia, mies kun on palkittu kansainvälisestä ydinturvatoiminnastaan. Pääjohtaja oli kuitenkin nyt lomalla juoksupoikana. Ja tietenkin on vielä kerran mainittava Ilkka Taipale, joka osallistui ainoana kaikkien aikojen ensimmäiseen Arkangelin maratonin sauvakävelykymppiin ja voitti oman sarjansa.

Esittelen meidän junalla tulleen ydinporukkamme etunimillä: Riitta ja Liisa Riihimäeltä, useita kymmeniä maratoneja joka puolella maailmaa; Mauri, Olli ja Jari, Ähtärin edustus maailman maratoneilla, Maurilla eniten, yli viisisataa juoksua takana; Jouni Pieksämäeltä, yli neljänsadan maratonin kiertäjä, kilpakuntoilija vai oliko se kuntokilpailija oman määritelmänsä mukaan, ja tietenkin Unto, jota tässä on jo useaan otteeseen esitelty. Olin tässä porukassa vaatimattomimmasta päästä, enhän ole juossut edes yhtään satasta tahi 24 tunnin juoksua.
Hurja joukko!

Saimme oman pukuhuoneen ja valmistauduimme juoksuun. Kansallishymni kajahti kaiuttimista ja lippu nousu salkoon. Vaistomaisesti otimme asennon juhlavan, hartaan. Iso valotaulu näytti minuutteja lähtöön. Ne vaihtuivat sekunneiksi jotka vilistivät pois. Laukaus kajahti.

Kiersimme kentän kerran ympäri ennen kuin sinkouduimme rantaan vievälle kadulle. Kentän pinta oli totutusta poiketen kovaa asfalttia. Huomasin edessäni tutun joukon, Mauri, Olli, Hannu ja Unto sekä Dimitri. Liityin porukkaan vaikka tiesin sen minua nopeammaksi. Dimitrin kanssa keskustelimme: "kymmenen". Dimitri ei siis lähtenyt täydelle matkalle, mutta juoksi seuranamme lopulta pitempään kuin oli ehkä aikonutkaan.

Stadionilta meni katu suoraan rantakadulle - nimitän sitä tässä rantakaduksi oli sen oikea nimi mikä tahansa - ja siellä käännyimme oikealle. Reitti oli viisi kertaa tämä rantakatu edestakaisin ja lopuksi taas stadionille. Itse pitäisi osata kerrat laskea. Juoksimme siis neljän kilometrin pätkää edestakaisin, juottopisteet olivat päissä ja keskellä, joten juotavaa sai kahden kilometrin välein. Juotavaa tarvittiinkin, sillä päivä oli suorastaan helteinen. Tarjolla oli tavallista vettä (normal voda), kuplivaa vettä (mineral voda) ja teetä (tsai) joka oli sokeroitu. Lisäksi tarjolla oli suolakurkkuja ja voileipiä. Tarjoilupisteiden henkilökunta tuli tutuksi ja kääntöpisteissä he ottivat ensin tilauksen vastaan ja mukit olivat kohta odottamassa, kun käännös oli tehty. Viimeisellä kierroksellä hyvästelin heitä lähes kyynelsilmin dasvidaniaa ja spasipaa hokien.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen katu tyhjeni kun kympin juoksijat häipyivät stadionille. Paitsi Dimitri, hän sanoi "kaksi kummenta" ja viihtyi seurassamme. Arkkienkeli Mikaeliksi pukeutunut kaveri eteni hitaasti, jossain välissä hän auttoi paikallista vanhaa tapahtumaan osallistuvaa pyörätuolirouvaa, jolla taisi olla tuolinsa kanssa teknisiä ongelmia. Pysyttelin suomalaisporukan mukana kun juoksu tuntui sujuvan, vaikka suuntoa* antavat kilometriajat hieman huolestuttivatkin, juoksimme väliin 5,30 väliin jopa 5,15 aikoja ja minä olin edellisessä juoksussa tottunut tasan 6 minuutin kilometrivauhtiin.

(* hauskaksi tarkoitettu viittaus suomalaiseen sykemittarivalmistajaan)

Matka eteni ja huomasin että juottopisteillä on oltava skarppina, ettei porukka mene menojaan. Toisen kympin kohdalla Dimitri jätti meille jäähyväiset ja kääntyi stadionille. Ajattelin, että jos puolikkaan pysyn tässä jengissä niin sitten voisi jättäytyä takavasemmalle. Puolikkaan ajaksi tuli jotakuinkin 1,54 mikä on kovin aika minulle tällä matkalla ja nyt sentään oltiin kokonaista juoksemassa. Sitäpaitsi ensimmäisellä kierroksella juoksimme ylimääräistä kun kääntöpaikalla ei ollut aivan selvää pitäisikö siellä kääntyä. Huutelimme tulessamme kysyvään sävyyn "maraton, maraton?", mutta numeroita ylösmerkitsevät naiset eivät reagoineet siihen mitenkään ja niinpä jatkoimme viitisenkymmentä metriä eteenpäin, ennen kuin meidät huudettiin takaisin.

Pysyin poikien mukana vielä pari kolme kilometriä, mutta varsinaista päätöstä jättäytyä jälkeen ei tarvinnut tehdä, jengi vain sitten lopulta meni menojaan ja jäin juoksemaan omaa juoksuani. Aika oli kulunut rattoisasti maailmanmatkaajien tarinoita kuunnellessa. Vaikka reitti saattaa vaikuttaa tylsältä, viisi edestakaista juoksua, on siinä hyvätkin puolensa. Siinä pystyi seuraamaan toisten etenemistä ja kannustamaan vastaantulijoita. Tytöt juoksivat kimpassa, onneksi Liisa oli saanut kuntonsa takaisin ja matka joutui. Jouni meni omaa vauhtiaan ja Jari veti tosi kovaa. Kesän ensimmäinen hellepäivä sai aikaan useita keskeytyksiä täkäläisten juoksijoiden parissa, Unton esittelemä kova paikallinen kyky näytti kärsivältä ja putosi Jarin vauhdista. Kaveri taisi olla nimeltään Mikhail ja tulossa Unton kutsumana Suomeen Hämeenlinnan maratonille (Unto ennätti esitellä niin monta ihmistä, että en kaikkia muista ja loput keksin omasta päästäni). Tunnustaa täytyy, ettei itselläkään ollut aivan voittajan olo siinä kolmenkympin jälkeen mutta tasaisen varmasti mentiin eteenpäin. Myös meidän ensimmäisen puolikkaan kasassa pysynyt jengi oli hajonnut, Mauri vetäisi muihin selvän hajuraon ja muutenkin porukka hajaantui. Minä jäin yhä enemmän toisista enkä viitsinyt kelloa vilkuilla ja ajalla spekuloida.

Maratonreitillä ei ollut pahoja mäkiä ja mutkia, mitä nyt kääntymispaikoilla neljän kilometrin välein joutui aika jyrkän kurvin vetämään. Kadun pinta ei ollut paras mahdollinen vaan kannatti katsella välillä jalkoihinsa. Juoksijoiden joukossa oli myös paikallinen "Bikila", joka veti reitin avojaloin. Juoksijoita ei ollut paljoa ja väki liikkui reitillä juoksijoista paljon piittaamatta ja heitä väistelemättä. Jouduin kiertämään pyöräileviä pikkulapsia, joiden vanhemmat vähät välittivät juoksevasta ulkomaalaisesta. Tältä osin maraton poikkesi täysin läntisistä naapureistaan. Juoksin karhuilla jo toista täyttä maratonia, lisänä oli parit puolikkaat normaalilenkkien päälle. Kengät tuntuivat normaaliakin lättänämmiltä kun jo keväällä jätin pohjalliset pois. Olisiko se sitten aiheuttanut aiempaa enemmän iskua alaselkään, jota loppumatkasta hieman aristi. Tällaisia tuntemuksia minulla ei aikaisemmilta juoksuilta ole ollut. Kipu oli kuitenkin hyvin lievää, tuskin edes kivuksi mainitsemisen arvoista.

Kierroksia oli kierretty ja tuli tilanne jossa vastaan tuli vain perässätulevia. Jäähyväisiä juottopisteillä oli jo heitetty ja nyt kun porukan painetta ei enää ollut, siellä saattoi kuluttaa enemmän aikaa. Maistoin kyllä suolakurkkuja mutta voileipiä en ottanut. Sokeroitu tsaju antoi energiaa, eikä vatsa protestoinut mitenkään niin kuin monessa aiemmassa juoksussa. Näin kyltin 40km ja tajusin että olen pääsemässä perille. Mietin jälleen kerran maratonmatkaa elämän symbolina - että haluaako sitä päästä perille mahdollisman pian vai... ainakaan keskeyttää tai oikaista ei halua, se on selvää. Mutta nyt oli odotettu käännös edessä ja viimeinen maili stadionille. Liikennevalot vaihtuivat ohjattuna minulle vihreäksi ja lähestyin stadionia. Olin saanut uutta puhtia, mutta en tiennyt aikaa tarkasti. Otaksuin että minulla on mahdollisuudet omaan ennätykseeni, tuskin kuitenkaan neljän tunnin alitukseen. Saavuin stadionille: viimeinen kierros kovalla radalla. Näin valotaulun, sen mukaan olisi mennyt parisen minuuttia yli neljän tunnin. Vielä pientä, varsin vaatimatonta loppukiriä ja olin maalissa. Kaulaani ripustettiin mitali. Halasin antajaa. Minulle annettiin banaania ja vettä. Minua onniteltiin, käteltiin ja halattiin, täällä henkilökunta omistautui tehtävälleen. Itse arkkienkeli halusi muiden enkeleiden ohella samaan kuvaan kanssani. Suomalaiset onnittelivat minua ja minä heitä. Venäläiset samoin. Nikolai, jolle huutelin juoksun aikana harasoota, tuli kättelemään minua. Olimme kaikki tovereita.

Juoksun jälkeen teimme verkalleen matkaa hotellille. Kävimme torikojuissa ja parakeissa mielessämme puusta tehty onnenlintu, joka olisi vietävä tuliaisiksi. Kramppeja vastaan taistellen etenimme hotellille, jalkojen varassa oltiin edelleen. Ostimme supermarketista välipalaksi muutaman kanankoiven, meidän olisi selvittävä vielä juhlalliseen palkintojenjakotilaisuuteen ennen kuin ehtisimme lounastamaan. Hotelliin, suihkuun ja valmistautumaan illan ohjelmaan. Koko kaupunki valmistautui huomiseen kaupunkijuhlaan - tai oikeastaan juhli jo nyt.

Palkintojenjakotilaisuus oli lähes kahden tunnin mittainen venäjänkielinen juhla helteisessä juhlasalissa. Ymmärsimme puheista muutaman sanan, esim gruppa Finlandija. Palkintoja jaettiin runsaasti eri sarjoissa ja niitä tuli suomalaistenkin osalle paljon. Ehkä parhaiten ansaittuja olivat Riitan ja Liisan omissa sarjoissaan saamat ensimmäiset palkinnot myös samalla heidän tunnustukseksi saamansa jumbopalkinnot, makuualustat! Tytöt ansaitsivat palkintonsa sisukkuudellaan: kun kramppaava jalka keskeytti vauhdikkaamman etenemisen he jatkoivat kävellen. Viiden tunnin aikaraja meinasi tulla vastaan ja sekä lääkintähenkilökunta että tapahtuman korkea johto yrittivät saada leidejämme siirtymään autokyytiin, pulssinmittaukseen ja ties mihin, mutta he vastasivat njet njet ja jatkoivat stadionille asti, missä kellot jo melkein oli ehditty pysäyttää.

Juhlan jälkeen menimme Traktiriin syömään. Olimme katsastaneet paikan jo aiemmin ulkoapäin. Dimitri ja Galina liittyivät seuraamme, Galinan tulkkaamana selvisimme ruokalistasta helposti. Tämän jälkeen kävelyretkemme jatkui, tavoitteenammehan oli liikkua jalan jopa noin kuudenkymmenen kilometrin matka tälle vuorokaudelle. Sanon tälle vuorokaudelle enkä päivälle, sillä Arkangelin yössä aurinko ei laske, vieras on hyvä ja ottaa vaan.

Ilkka oli esittänyt kutsun saapua illalla Jazz-klubille, jonne ei ilman kunnollisia ajo-ohjeita olisi osannutkaan. Osasimme helposti. Klubilla oli jammaus käynnissä, Konstantin lavalla. Meille järjestyi tilaa suomalais-venäläis-norjalaisessa seurueessa. Kun Konstantin oli lopettanut ohjelmansa, kalottiyhteistyöprojekteja Tromssan, Oulun ja Arkangelin välillä tekevien norjalaislääkärien edustaja, taisi olla Morge nimeltään, kajautti varsin vaikuttavan laulun hänkin, norjaksi.

Istun tässä nyt Ilkkaa vastapäätä ja hän kehuu minulle Marko Hartikaisen ja Jari Hassisen matkakirjaa Moottoripyörällä maailman laidalle, siinä matkustetaan Vladivostokiin asti. Lupaan paneutua asiaan, kunhan tämä retki on ohi. Puhumme Arkangelin käytävästä. Mutta nyt täytyy lopettaa, sillä saatan kohta joutua laulamaan, meidän suomalaisten on hoidettava osuutemme.

Arkangelin yö on valoisa. Taidan jäädä tänne.

Juha Kähkönen, Финландия, 4.01.18

Kirjallisuutta

Jussi Konttinen, Sankarimatkailijan Arkangel
Tätä kirjaa ei sovi unhoittaa, Arkangelin kävijän raamattu, katekismus ja korttipakka.
Myös muu mukana ollut matkakirjallisuus liittyi aiheeseen tavalla tai toisella.
F.M. Dostojevski, Kirjoituksia kellarista
Venedikt Erofejev, Moskova - Petuski
Jouni Lompolo, Junalla Japaniin
Kauko Röyhkä, Avec
jos lukija epäilee Röyhkän kirjan Arkangel-sidosta, hänen kannattaa tarkistaa asia
Jouni Tossavainen, Kylmä maraton

Epilogi

Matka jatkuu vielä kaksi vuorokautta, tarina ei. Taidan silti kertoa vielä jotakin. Lukija arvaa jo nyt, etten kuitenkaan jää Arkangeliin. En jää, vaikka lähtöiltana hotellille tilatut taksit jäävät saapumatta: taksi probliem, njet taksi. Tämän ongelman ratkaisee lopulta Nasir - jos kuulin nimen oikein, sillä oikealta se kuulosti, nasiiri, Jumalan valittu - siis tämä teatterimies Nasir järjesti seurueellemme teatteribussin jolla matkasimme asemalle 59 minuuttia ennen junan lähtöä. Asioilla on taipumus järjestyä, sitä ei tarvitse jännittää. Jännittävää on sen sijaan aina se tapa, millä asiat milläkin kertaa järjestyvät. Olimme Arkangelin asemalla, matkalipuissamme luki lähtöaika ja että se on Moskovan aikaa. Ei, älkää säikkykö, Moskovassa on sama aika kuin Arkangelissa. Tästä eteenpäin meillä oli jo kaikki selvillä, rullasimme vain filminauhaa taaksepäin ja kohta - reilun vuorokauden kuluttua - olimme taas Pietarissa ensin Laatokan asemalla ja sitten Dostojevskin patsaalla, vielä yön yli taaksepäin ja olimme Suomeen lähtevässä Repin-junassa, kohta matkatoverimme poistuivat vuorollaan junasta Kouvolassa, Lahdessa ja Tikkurilassa ja lopulta mekin.

конец