Moorea on pieni sydämenmuotoinen saari Tyynessä valtameressä. Sen sijainti paljastuu helposti vaikkapa karttapallosta, kun kääntää pallon sellaiseen asentoon että merta näkyy mahdollisimman paljon, eikä juuri muuta näykään. Silloin Moorea on kuvassa keskellä.
 |
| Moorea on puolen maapallon suuruisen meren keskellä |
Moorea on vulkaaninen paratiisisaari lähellä Tahitia, joka myös on vulkaaninen paratiisisaari. Paratiisisaareksi sen tunnistaa siitä että siellä on suorastaan helvetillisen kuumaa ja kosteaa. Saaret kuuluvat Ranskan Polyneesiaan ja ne sijaitsevat hyvin lännessä lähellä päivämäärärajaa. Kun lensimme Tahitille Uudesta-Seelannista, saimme matkaamme ylimääräisen vuorokauden, koska lensimme päivämäärärajan yli eiliseen, sunnuntaista takaisin lauantaihin. Siinä minä sain vuorokauden lisää toipumisaikaa, sillä edellisenä lauantaina juoksin maratonin Uudessa-Seelannissa (itäisin maratonini) ja seuraavan maratonin (läntisimmän) juoksisin vasta viikon päästä lauantaina Moorealla. Moorean juoksusta tulisi kuuma ja kostea, sellainen kuin keli tropiikissa tuppaa olemaan.
 |
| Tahiti ja Moorea vierekkäin meressä. Maratonin reitti Moorean pohjoisrannalla. |
Majapaikkamme Moorealla on sen läntisellä rannalla, Haurun kylässä. Sieltä on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä saaren itäosaan, lentokentälle ja satamaan ja ennen kaikkea maratonin lähtöpaikalle. Maratonin lähtö tapahtuu aamuyöstä klo 4:30 ja järjestäjä on luvannut keräilybussin kulkevan tuntia aikaisemmin. Olen varannut Suomesta mukaan kunnollisen heijastimen, että saan öisen pilkkopimeässä kulkevan bussin pysäytetyksi. Numerolappusen ja muun juoksurekvisiitan otin mukaan satamasta jo kun tiistaina siirryimme Tahitilta Moorealle.
Juoksen Moorealla pari pientä ja hikistä aamulenkkiä. Lämmin kosteus on tukalaa, mutta auringon noustua kunnolla vasta tukalaa onkin. Parasta antaa elimistön palautua niin paljon kuin ehtii. Huomaamme, että naapuribungalovin miehillä on samanlaiset varustekassit kuin minullakin: maratoonareita! Käyn heidän luonaan ja selviää, että ranskalaisia ovat, toinen lähtee kokomaratonille ja toinen puolikkaalle. Ranskalaiset tarjoavat minulle kyytiä juoksuun, ja pääsisin heidän kyydissään myös maratonia edeltävän illan pastapartyyn.
Tällä kertaa jätän pastapartyn väliin, pysyttelen mieluummin omalla rannalla kotijoukkojen kanssa kuin lähden yksin puhumaan ranskaa toiselle puolta saarta. Ennakkolistojen perusteella näyttää, että osallistujat ovat paikallisia, siis ranskanpolyneeseja tai sitten ranskalaisia, joita Euroopasta on tullut kourallinen. Ja joukossa on tämä yksi hullu suomalainen.
Pidämme oman pastapartyn bungalovissamme ja yritän asettua ajoissa nukkumaan. On kuuma ja tuuletin katossa vatkaa ilmaa, se helpottaa hieman. Yöt täällä ovat tällaisia, mutta onneksi aamulla kukot herättävät varhain, eikä auringonnousu pääse huomaamatta ohi. Kiekuminen alkaa jo neljän tienoilla ja se kiihtyy huippuunsa auringonnousun hetkellä, noin kello kuusi. Hullut kukot!
Toiveikkaasti ajattelen, että se satunnainen sadekuuro, joka silloin tällöin iskee, tulisi juuri ensi yönä. Herään horteestani kahdelta ja yritän syödä jotakin, patonkia ja juustoa. Ei ole oikein ruokahaluja eikä vatsantoiminnan säätelykään onnistu halutulla tavalla. Mietin miksi taas kerran olen tällaiseen hulluuteen lähtenyt, toisella puolella maapalloa, suunnattoman suuren meren keskellä niin kaukana kotoa kuin vain voi, sietämättömän kuumassa ja kosteassa ilmanalassa, keskellä yötä, täällä minä aurinkorasvaan itseäni ja hyppään kohta tuntemattomien ihmisen kyytiin, joiden kanssa minulla ei ole montaakaan yhteistä sanaa... Motivaatio tuntuu olevan kohdillaan, näin se aina on ennen juoksua.
Toivon, että lähtöpaikalla on vessat, kun viimeistely jää kesken. Lähdemme ranskalaisten kanssa ajelemaan kohti starttipaikkaa kolmen maissa. He eivät puhu paljonkaan englantia ja minustakin on helpompi ihan olla hiljaa itsekseni kuin rupatella seurallisesti. Miehillä on otsalamput, minä en ottanut edes heijastintani mukaan, kun ei tarvinnut bussia odottaa. Matkalla näemme huoltopisteitä, joita pystytellään juoksua varten. Torvia soitetaan ja meille vilkutelllaan. Tunnelma alkaa virittyä.
 |
| Aamuöistä tunnelmaa lähtöpaikalla Temaessa. |
Saavumme lähtöpaikalle, joka on huoltoaseman yhteydessä. Paljon valoja täällä pimeän keskellä. Järjestäjät jakavat heijastimia juoksijoille, mutta ne loppuvat kesken ennen kuin ehdin saada sellaista. Allekirjoitus tarvitaan vielä lähtölistaan, varmaankin vakuutus siitä, että tiedän riskit ja juoksen omalla vastuullani.
Etukäteen olen jo joutunut toimittamaan tänne lääkärintodistuksen. Ranskalaisissa juoksuissa vaaditaan kai aina lääkäritodistus. Olen vain kerran aiemmín joutunut sellaisen toimittamaan, se oli Patagoniassa. Venäjällä uhattiin verenpaineenmittauksella, ja se uhkaus nosti minun verenpainettani, mutta jostain syystä siellä paineet jäivät mittaamatta.
Huoltoasema ei ole auki, eikä mitään bajamajoja näy. Ehkäpä niitä on reitillä. Pikkuhiljaa lähdön hetki lähestyy. Lämpötila lienee hieman alle kolmekymmentä ja kosteusprosentti on riittävä.
Lähtölaukaus kajahtaa ja lähdemme juoksemaan pimeälle tielle. Ei se nyt kuitenkaan täysin pimeä ole, katuvaloja on paikkapaikoin, ja järjestäjien tai muiden uteliaiden autojen ja mopojen valot valaisevat tietä. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta kadunvarressa on runsaasti yleisöä kannustamassa.
Lämmöstä ja kosteudesta huolimatta juoksu etenee aika mallikkaasti, ainoastaan vatsa antaa merkkejä itsestään. Juottopisteitä on riittävän tiheään, mutta vessoja reitillä ei näy. Elättelen toiveita, että kääntöpaikalla olisi. Kadunvarsi on paikoin varsin tiuhaan asuttu, mutta siellä täällä on väljempää, tyhjiä tontteja tai muuten rakentamatonta aluetta, huomioin. Kympin kohdalla on tilaisuus pujahtaa sivummalle, mutta täydellistä helpotusta en onnistu saamaan.
Reitti seurailee merenrantaa. Saaren keskiosa on vuoristoista viidakkoa ja kaikki ihmiselämä täällä taitaa olla rannan tuntumassa, tiet ainakin, sisämaahan ei laiskalla ole asiaa. Vaikka etenemme rannan mukaisesti, reitti ei ole tasainen, vaan väliin on hyvinkin jyrkkiä korkeusvaihteluita.
Maratonin ensimmäinen puolisko on helppo auringonpoltteen kannalta. Täällä aurinko nousee noin kuudelta, mutta ei luonnollisestikaan ole kovin polttava vielä ensimmäisen tunnin aikana. Etenemisvauhtini ei ole kovinkaan nopea, ensimmäinen puolikas taitaa olla lähellä 7 min/km vauhtia. Lähestyn ylämäessä kääntöpistettä ja ja totean ettei täälläkään mitää bajamajoja ole. Suunta takaisin alamäkeen kohti lähtöpistettä. Alhaalla näen sopivan suojaisan ja rauhallisen alueen ja käyn palmun juuressa kyykyllä. Olotila helpottaa huomattavasti, nyt olen valmis puskemaan kohti aurinkoa.
Aurinko nousee korkeammalle ja lopulta varjoa ei enää ole juoksijalle. Riittävän tiheästi olevilla tankkauspisteillä olisi syötävääkin, mutta minulle ei maistu, nautin urheilujuomaa ja runsaasti vettä. Vettä tarjotaan avuliaasti muutenkin, isokokoinen polyneesialaismies kaataa pyytämättä ja ystävällisesti puoli sangollista kylmää vettä niskaani - se virkistää!
Huoltojoukot ovat sään mukaisesti vähäpukeisia. Näen myös ensimmäisen aidon kaislahameen, jonka alla ei ole mitään muuta kuin iso ja vahvasti tatuoitu mies! Täällä kaikilla aikuisilla on tatuointeja.
Eteneminen hehkuvan auringon alla jatkuu. Jälkikäteen kuulen jostain, että lämpötila saattoi olla +37 C tietämissä. Riittävän lämmintä kuitenkin. Kahden viikon takainen maraton rantahiekalla, kuumuus, kosteus ja enemmän tai vähemmän huonosti nukutut hikiset painavat jaloissa ja askel hyytyy. Pääjoukko on jossain edellä ja muutaman juoksijan kanssa vuorottelemme. Joudun antamaan useimmille perikisi. Totean vauhtini ja ryhtini niin huonoiksi, että viimeisen kympin-vitosen aikana siirryn reippaaseen kävelyyn ja huomaan ettei vauhtini siitä kärsi paljon, jos lainkaan.
Saavun lähtöpaikkaan, mutta tästä on vielä merenrannassa olevaan maaliin matkaa. Reitti menee tieltä pois, enkä tiedä minkä matkaa täällä vielä taivalletaan. Totean, että kaikkien aikojen pitkäkestoisin maratonjuoksu tästä on tulossa, viisi tuntia on rikottu jo aikaa sitten ja melkoinen tovi tulee vielä päälle. Joskus olen juossut 50 km lähes samassa ajassa, tosin melko paljon vilpoisimmissa olosuhteissa. Pian alkaa jo mahtava merenrantamaisema näkyä ja aavistelen aidatun polun johtavan maaliin. Hiekka on raskasta ja pehmeää ja näen Linuksen odottavan minua maalin tuntumassa. Maaliin juoksemme käsi kädessä.
 |
 |
| Linus halusi juosta ukin kanssa maaliin. Maalikuvat: Toni Siik. |
 |
| Mitali, paita ja juoksunumero. Kuinka ollakaan tämä oli 41. maratonini. |
Results: 84 KAHKONEN Juha 41 MA2 MARATHON MC 14 05:25:47
Juoksemisen ohella
Tahitilla ja Moorealla olimme maailmanympärimatkastamme vajaat kaksi viikkoa. Lennot meillä oli Papeeten kansainväliselle kentälle, joka on Tahitin ja koko Ranskan Polynesian pääkaupunki. Tahitilla liikuimme vuokra-autoilla. Majoituimme isomman saaren, Tahiti Nuin, itärannalle Faaoneen. Siellä sai seurata auringonnousua kello kuuden aikoihin ja hullut kukot pitivät kyllä heräämisestä huolen.
Rantahiekka siellä on mustaa ja Tyynenmeren aallot lyövät rantaan voimalla. Oli hauskaa ottaa aaltoja vastaan ja sukeltaa niiden sisään. Kerran tarkkaavaisuuteni herpaantui ja tavallista isompi hyöky pääsi yllättämään minut takaapäin. Se vei lippikseni ja aurinkolasini ja veti housut kinttuihin. Lasini menetin merelle ikuisesti.
 |
| Kalastajat työmakalla kello kuusi. |
Matkalukemisena minulla oli suurelta osin Tahitille sijoittuva Mario Vargas Llosan Paratiisi on nurkan takana, joka kertoo taidemaalari Paul Gauguinin elämästä, toki myös hänen isoäitinsä elämästä. Kun huomasimme, että Tahiti Nuin eteläosassa on Paul Gauguin museo, teimme sinne retken. Museo oli suljettu ja sinne pääsy oli estetty. Löysin kuitenkin aluetta kiertämällä pääsyn museon rakennuksiin ja näkymä oli masentava. Ei siellä ollut juuri mitään muuta nähtävää, kun rappeutuvia tyhjiä rakennuksia ja käytäviä niiden välillä. Pari nurmikolle jätettyä patsasta, siinä kaikki. Ehkä tämä ei ole ollut helpoimmin lähestyttävä sijainti ranskalaisen taiteilijan museolle.
 |
| Yksi tyhjilleen jääneistä Paul Gauguin museon rakennuksista |
Tahitilta siirryimme Moorealle isolla lautalla. Saarten väli on vain parisenkymmentä kilometriä. Moorealla majapaikkamme oli saaren länsirannalla Haurun kylässä. Täällä saimme ihailla auringonlaskuja. Ranta täällä on tyynempi kuin Tahitin rantamme. Noin kilometrin päässä rannasta on riutta, joka vaimentaa rantaan tulevat aallot. Sieltä kuuluu jatkuva ukkosenkaltainen jyrinä. Meloin riutalle ja nautiskelin pelonsekaisesta tunteesta, että tuossa aukeaa nyt suurensuuri meri, jonne ei kannata lähteä yksin pienellä purrella.
Vesi riutan ja rannan välissä on kirkasta ja aika matalaa, ainakin näkyvyys pohjaan asti on hyvä. Hienoja koralleja ja värikkäitä kaloja. Lähellä on pieni saari, jolle rantautuminen paljasjaloin on hidasta ja vaikeaa korallien vuoksi. Aivan rannassa oli kiva polskutella ja zoomailla vedenalaista elämää, kunhan muisti varoa koralleja, joita ei kuitenkaan aivan joka paikassa ollut. Rannassamme asusteli rausku, jonka näimme usein. Se oli kooltaan ehkä vajaa kaksimetrinen.
 |
| Meloen riutalle |
 |
| Etelämeren saari |
1 kommentti:
Oikein mukaans tempaiseva ja hikisen kuuma juoksu 😎
Lähetä kommentti