Länsiväyläjuoksu 2006, 17.4 km

Espoo 23.4.2006

Länsiväylän ajankohta on aina jännittävä. Millainen juoksusää on, pärjääkö paidalla vai tarvitaanko villapuseroa, kuinka kylmästi meritulli puhkuu. Ja mikä on flunssatilanne, kevätköhä on usein näihin aikoihin vaanimassa liian kevyesti pukeutunutta juoksijaa.

Tällä kertaa onnistui.

(215 Juha Kähkönen, Nokia Marathon Team, 1:42:13, +41:49, 747, 5:52 min/km)

Vantaan maraton - puolimaraton 2005

Vantaan maraton - puolimaraton 2.10.2005
Kun viimeksi Vantaalla oli niin kivaa, päätin kokeilla puoliuusintaa. Kokonaista en halunnut, koska olen asettanut itselleni pakkomielteisen tavoitteen näiden kuningasmatkojen suhteen: mikään ei ole toisinto, vaan jokainen on uniikkikohde. En juokse kahta maratonia samalla reitillä. Jo joku antiikin esisokraatikko sanoi aikoinaan, ettei samaan virtaan voi astua kahta kertaa. Herakleitos kaiketi. En ollut siis lainkaan samoilla linjoilla julistavan laulajan kanssa ”Ei! Minä en tahdo puolikasta!” Minä en puolestani tahtonut kokonaista kahteen kertaan. Laidat ne on minunkin lasissani.
Hannu ja Lappalaisen Heikki lähtivät kuitenkin kokonaiselle. Hannulle se oli jo kymmenes. Tunsin itseni pikkupojaksi tällaisella matkalla. Ihan hyvin olisin voinut viikko, vai oliko siitä kaksi, sitten juosta Pääkaupunkijuoksun, tuon syksyisen viehkeän keskuspuistopujottelun, mutta säästin itseäni tähän. Ehkä halusin mitata itseäni näin sisäruokintakauden alkaessa, kuinka levollisin mielin karhu voi pesäänsä laskeutua. En pitänyt itseäni erityisen hyväkuntoisena ja ajattelin että jos kaikki hyvin menisi, niin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia, vartti kenties reissuun riittäisi. Viime syksyn suorituksessa se oli väliaikana noin kahden tunnin kieppeillä, mutta viime syksy oli viime syksynä.
Haimme numerolappuja ja teimme viimeiset vessakäynnit. Oli sen verran koleaa ja sateen uhka ilmassa, että pukeutuminen puhutti. Olin ostanut uuden juoksupaidan ja ajattelin selvitä sillä ilman takkia. Vuosi sitten minulla oli samat mietinnässä ja juoksin kerrastopaidassa. Vantaan maratonin ajankohta on tällainen, aina sama ongelma. Mutta nyt ei helle vaivaisi niin kuin Forssassa.
Hannu ja Heikki lähtivät miesten matkalle hieman eri kohdasta. Viikolla olin ajanut mopolla reittiä alkupäästä ja silloin oli asfalttimiehet työssään. Alkupuolen osuutta oli parannettu edellisvuodesta. Jos nyt asfaltti on juoksijalle mikään parannus.
Matka kului tutulla ja harjoitellulla tavalla. Ensimmäinen puolikas meni alle kympin ja ilman isompia ongelmia. Aloin elätellä toivoa kahden tunnin pintaan juoksemisesta, jopa allekin. Melkein asetin. Mutustelin banaania ja kurkkua, mutta muistin ettei minun kannattaisi näin lyhyellä matkalla syödä itseäni ähkyyn ja jätin sitten ruokailut vähemmälle. Vauhti oli varovaisen nousujohteista, ainakin niin päättelin siitä, että selkä edellä lähestyjiä oli harvakseen mutta tasaiseen. Yritin laskea väliaikoja, mutta se ei jostain syystä ole helppoa. Vesitornia lähestyttäessä tuntui jo, että kohta ollaan perillä, mutta vauhdin kiristys ei onnistunut vaan kierrokset pysyivät samoina. Sitten takaa tuli tulosauto ja ensimmäinen juoksija. Kaveri ohitti kierroksella ennen kahden kympin paalua. Tällainen meno tarttui jotenkin ja vaikka oli ylämäkeä kiristin huomaamattani vauhtia niin, että ohitin samassa hässäkässä kymmenkunta kanssajuoksijaa. Luulivat varmaan, että siinä menee kaksi kisan kovinta. Niin varmaan. Kovin kunto ja kovin pää. Heräsin tästä transsista kuitenkin pian ja hiljensin vauhdin siedettävälle tasolle.
Suunnilleen kilometri oli jäljellä, kun tunnistin kannustajat Katjaksi ja Toniksi. Sain siitä lisäpotkua jatkaa valitsemallani vauhdilla eteenpäin. Reittivahdin huudosta olin ymmärtänyt, että teoreettiset mahdollisuudet alle kahden tunnin suoritukseen olisivat vielä olemassa. Siispä antaa mennä vielä, niin ei tarvitse jälkikäteen spekuloida. Ja maalialue läheni. Tuli paikka jossa tosijuoksijat kaartoivat vielä oikealle, nappasivat vettä energiajuomaa suolakurkkua banaania kerran ja toisenkin lähtiessään kolmannelle ja neljännelle kierrokselle.
Mutta minulla oli numerolappu joka oikeutti vetäytymään vasemmalle. Mannermaa itse oli ohjaamassa. Juoksin kujaa ja yritin näyttää tuoreelta, voimakkaalta ja kirikykyiseltäkin. Aikataulun numero alkoi vielä ykkösellä. Olin maalissa. Sain mitalin. Aika alle kahden tunnin.
Katjan ja Tonin kanssa katsastimme vielä Tikkurilan markkinat ja ostin itselleni fleecen lisälämmikkeeksi. Sitten menimme ennakoidulle synttärikakulle.

(31. 1213 Juha Kähkönen Nokia MT 1/2 Maraton M45 1.58.52)

Forssan Suvi-ilta 2005, Maraton

Forssan Suvi-ilta 18.6.2005

- Tähänkö minut on taas laitettu, parahdin Forssan helteessä klo 16.28, kun todellisuus alkoi tungoksessa lopultakin mennä tajuntaan. Lämpöä oli 26 astetta.
- Jaa, ja kuka laittoi?
- Niinpä.
Tässä sitä kuitenkin oltiin taas, valmistautumattomina, tuskin täysin terveinäkään, alttiina auringon paahteelle seuraavan kiduttavan neljän-viiden tunnin ajan. Siltä se tuntuu aina tuntuvan lähtöviivalla: päätä jomottaa, vatsa sekaisin, pulssi toisella sadalla jo paikallaan ollessa. Onko järkee vai ei?
Laukaus pamahti ja lähdimme Hannun kanssa liikkeelle. Helle tuntui ahdistavalta ja tilanne tässä suhteessa Tukholman toisinnolta. Kilometrin tienoilla - tai mistäpä tuon tietää, kun paikantaju ei ollut parhaimmillaan - sanoin Hannulle heit ja heittäydyin hivenen hitaammalla. Juoksu kulki massassa kohti Tammelaa. Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen tuli ensimmäinen juottopiste noin neljän kilometrin kohdalla. Olin jo janoinen ja se on merkkinä alkavasta nestehukasta, minkä siinä säässä saa helposti aikaan. Otin sekä urheilujuomaa että vettä ja olo helpottui myös henkisesti, kun homma oli avattu tältäkin osin. Toinenkin juottopiste tuntui olevan turhan kaukana, sen verran aurinko helotti. Onneksi minulla on sentään lippis päässäni, ajattelin, kun katselin erään matkakumppanin punoittavaa päälakea.
Juostessani mietin tämän juoksun eroa edelliseen. Periaatteessa kaiken pitäisi olla paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Olin osallistunut Matti Jääskeläisen vetämään maratonkouluun talven ajan. Syksy meni tosi mallikkaasti, lenkkikalenteri täyttyi ja peruskunto kohosi. Vantaan maraton lokakuussa oli mennyt mukavasti ja koko loppuvuosi sen jälkeen oli pelkkää parannusta. Sen jälkeen oli ohjelmassa mm. vauhtikestävyyden kehittämistä.
Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui. Selityksiä on listattavaksi asti. Muutimme helmikuussa uuteen asuntoon: muuttohässäkkää ja pikkuremppaa. Myös työpaikan sijainti vaihtui. Lenkkitahti harveni. Ainoa todellinen ongelma oli kuitenkin orastava kipu oikeassa jalassa. Tauon jälkeen syyllisyydentunnossa tehty viikon rypistys pitkiä tai ainakin kympin lenkkejä joka päivä sai jalan ärtymään entisestään ja selviä penikkataudin oireitahan siellä ilmeni.
Kevät teki tuloaan. Vanhat – ei kun suhteellisen uudet - lenkkarini olivat pilalla, kun pohja oli molemmista oudosti murtunut. Liike antoi onneksi uudet tilalle, kun niissä oli selvää valmistusvikaa. Tämä olisi varmaan pitänyt huomata jo kuukausia sitten. Fysioterapeutti videoi juoksuani ja teki pohjalliset lenkkareihin. Yritin opetella uudenlaista askellusta. Siinä sivussa mopokausi oli alkanut ja vaati oman aikansa vapaa-ajastani.
Kaiken kaikkiaan luonto oli vastustanut juoksemistani koko alkuvuoden tarmokkaasti, mutta tässä sitä silti mentiin. Vaikka ei alkuvuosi silti pelkkää kurjuutta ollut. Maratonkoulun maitohappotestien tuloksissa oli hyvääkin: kaikesta huolimatta peruskunto oli noussut, aerobinen kynnys kohosi 135:stä 141:een, mutta vauhtipuoli oli suorastaan taantunut. Minä olenkin matkantekijä, enkä vauhtihirmu. Onneksi kotikoneeni kiintolevy armahti hajotessaan hukkaamalla mm. harjoittelupäiväkirjan, joka ei kevättalven puolelta olisi ollut kovin aktiivinen. Joten tässä sitä mennään.
Ensimmäinen kymppi meni mukavasti. Paljon en jäänyt Vantaan vauhdista, tunnin tietämissä oltiin. Mutta luisto ei ollut ihan kohdallaan. Toisella kympillä vauhti hidastui merkittävästi. Vaikka oltiin jo illassa, oli melkoinen helle. Markku tuli jo mäessä vastaan ja varsin kärsineen näköisenä. ”…oli sitten pakko nojata bussipysäkkiin ja tehdä konoset …”, Markku kirjoitti myöhemmin omassa matkakertomuksessaan noista tienoista. Sitten tuli Hannu vastaan ja aloin aprikoida olisiko kääntöpaikalle vielä pitkästi. Kärsin. Ihmettelin, miten minua paleltaa, vaikka on sellainen helle. Vasta myöhemmin ymmärsin sen johtuneen nestehukasta.
Kääntöpaikka tuli ja toinen puolikas alkoi. Matka oli raskaimmillaan ja aloin ymmärtää, että viimekertainen keveys Vantaalla oli ollut vain sietämätön poikkeus tässä maratonien sarjassa. Oli totuuden aika. Taas. Paavo, Paavo, montako näitä Totuuden aikoja onkaan?
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli kaunis. En pystynyt siitä nauttimaan, mutta tajusin sen silti jotenkin. Kolmannella neljänneksellä viehko leidi-ihminen tulee takaa: ”Miltä se tuntuu, kun naiset huohottaa niskaan?” Yllättävä kysymys? Mieluummin minä huohottaisin niskaan, huohotan vastaukseksi, ja leidi-ihminen loittonee helponoloisesti, ainakin minun menooni verrattuna. Heittipä haasteen, mutta minusta ei taida olla vastaajaksi.
Matka etenee mäkien keskellä. Kaarteissa oiotaan ja harvoja autoja väistellään. En päästä haasteenheittäjää näkyvistäni, vaikka hän onkin jo kaukana. No, välillä on pakko. Juomapaikat ovat helpottavia keitaita, mutta massan saaminen taas liikkeelle niiden jälkeen on työtä ja tuskaa. Onneksi tiedän kokemuksesta, että tästäkin selvitään. Tuntuu vain, etten opi kokemuksistani mitään, muutenhan en taas olisi tässä liemessä.
Ollaan jo viimeisellä neljänneksellä, kun näen leidin lähempänä. Viimeinen kymppihän on siitä lohdullinen, että kun vakiolenkistä tietää aina selviävänsä, niin sellainen matkahan tässä vain on enää edessä. Ja leidi lähenee. Vihdoin pääsen kohdalle kevyesti kuittailemaan kiitollisena kirityksestä, jonka ansiosta selvisin paremmilla fiiliksillä pahasta paikasta ylitse.
Tulomatkan caspazo- ja viinikauppias on entisellä paikallaan, mutta minulla ei ole edelleenkään lompakko mukana. Sanon palaavani asiaan myöhemmin. En ole nähnyt muita kerholaisiamme kuin Markun. Ekin pitäisi ainakin olla mukana. Ehkä vain en ole nähnyt.
Neljäkymppiä tulee täyteen, ja niin tulee Ekikin. Kevyesti ja helpon oloisesti hän painaa ohitseni. Mutta kohta minäkin olen perillä. Vielä viimeinen kierros radalla. Kannustusjoukot ovat odottamassa. Vaikka yritän, ei jalka liiku yhtään nopeammin. Maali!
Emmi ja Mikko huoltojoukkoina antavat lämmintä ylleni. Hannu oli perillä jo puoli tuntia aiemmin, hyvä juoksu. Syömme jotakin kevyttä (pyttipannua) ja lähdemme kotia päin.
Eteläisemmästä lämmöstä tullut perheenosa, Tuula ja Tytti, on ehtinyt kentältä kotiin juuri ennen minua. Laitoin aamupäivällä lähtiessäni ruusut pöydälle odottamaan.

Jälkipeliä

Seuraavana päivänä lähdin moporetkelle. Minulla oli kaksi kohdetta. Ensimmäinen oli Kiikalan Topuli, jossa perheen pienimmät olivat viikon kesäleirillä. Sunnuntai oli sallittu tapaamispäivä ja kävin heitä moikkaamassa. Sää oli mukavan aurinkoinen – mopoillessa sitä osasi arvostaa vielä enemmän kuin juostessa, vaikka en väheksynytkään eilistä kokemustani.
Minähän olin ollut kesäleskenä. Ja kesälesken oikeus, ellei peräti velvollisuus, on tehdä sitä mitä huvittaa seurauksista välittämättä. Ja minä tein: nestehukkaa – tuota susista vaarallisinta –uhmaten juoksin hellemaratonin suvi-illaksi nimetyssä tapahtumassa, jonka nimeä pitää harkita uusiksi jatkossa, oli ilta tai ei: miten olisi vaikka Forssan Helle-päivä.
Toinen kohteeni, kuinka ollakaan, oli Forssa tai paremminkin Tammela. Kiikalan kauniin kirkon kautta ajelin pikkuteitä Somerolle ja sieltä Torron kautta Tammelaan. Somerosta tulee väistämättä mieleen kolme suurta Someron poikaa, musiikkimiehiä kaikki: Unto Mononen, Rauli ”Badding” Somerjoki ja Mauri Antero Numminen. Sekä Unton että Raulin elämästä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Eivät miehet eläessään aina niin onnellisia olleet, mutta paljon he antoivat toisille, unelmien pakotien ainakin. Sillä saattaapa joskus kesäyössä kuulua römeästi ”aavan meren tuolla puolen” tai itkuun pillahtamaisillaan oleva ”tähdet tähdet luoksenne tahtoisin pois”. M.A. on se onnellisten tähtien alla syntynyt tuottelias somerolainen, joka laulaa itsensä saksalaistenkin sydämiin Wittgensteinilla: ”Wovon Mann nicht sprechen kann, darüber muss Mann schweigen”. Siihen ei voi sanoa enää mitään.
Mukava oli ajella. Vaikka jalat olivat hieman tönköt, ei se vaivannut. Paitsi tankilla käydessä ja risteyksissä pysähtyessä tuli yllätyksenä, etteivät jalat liikahtaneetkaan niin ketterästi kuin normaalisti. Kramppaamisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, enkä kaatanut mopoa risteyksissä.
Torronsuon kansallispuiston läpi ajaessani muistin tietenkin forssalaiset laulajaveljekset, Mika ja Turkka Malin. Heillä, tai jommallakummalla heistä, oli aikanaan pieni hauska laulelma Torron Zorrosta, kukahan muistaa enää tätä. Paljon he ovat lauluja tehneet. Turkka on kääntänyt suomeksi Vladimir Vysotskin lauluja, joissa on sitä jotakin. Suuri yleisö tuntee Vysotskilta melkein puhkisoitetun Ystävän laulun, jota en tässä nyt enää halua nostaa esille. Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan.
Saaren kansanpuisto, jota kutsutaan Lounais-Hämeen helmeksi, oli edelleen kaunis. Ajelin eilistä maratonreittiä hissukseen maisemasta nauttien, myös ylämäistä. Puolivälistä en kääntynyt enää takaisin, vaan jatkoin Räyskälän tienoilta Lopen, Läyliäisten ja Lepsämän kautta kotiin. Lopenhan me tunnemme perunoistaan ja fiktiivisestä urheiluseurastaan Lopen Uupuneet, jonka jäsenyyttä olen muutaman kerran ajatellut hakea. Meriittejä olisi. Läyliäisen teki tunnetuksi Martti Huuhaa Innanen teoksellaan ”Läyliäisen Toivo käymässä Helsingissä”. Lepsämä on minulle tuttu siitä, että Pena asuu siellä. On sinne viime vuosina muuttanut muutakin sakkia. Kaunista seutua.
Palasin kotiin. Reittini oli niin suora kuin mahdollista. Niin kuin jokainen voi karttaa katsomalla itse todeta.

(55 Kähkönen Juha Nokia Marathon Team 4:21:17 Marathon M45)

XI Vantaan maraton 3.10.2004

Sunnuntaiaamu avautui kylmänä ja kuivana, eikä se ollut ollenkaan huono asia. Nautin aamupuuron yksinäni muun perheen vielä nukkuessa, poikkeuksellisesti kaurapuuroa, vaikka normaalisti sunnuntaisin on riisipuuron vuoro. Reppu oli pakattu jo edellisenä iltana, mietin vielä tarkenisiko matkan teepaidassa. Muistelin mielessäni majakanvartijan runoa: "Kolmantena lokakuuta. On syntymäpäiväni päivä tää, muttei vierasta ketään näy. Sade vain kattoon ryöppyää, lounaasta tuuli käy." (Tove Jansson, Muumipappa ja meri) ja sanelin puhelinvastaajaani uuden viestin: "... en nyt pysty vastaamaan, sillä olen pitkällä matkalla - matkoilla, niin kuin tällaisena päivänä tavataan sanoa. Voit laulaa terveisesi äänimerkin jälkeen." Eiliset flunssan oireet olivat poissa; olin huolestuneena todellisista tai kuvitelluista taudinoireista jättänyt viimeistelylenkin ja saunakaljankin väliin, mutta nyt aamulla olo tuntui mukavalta. Olin varsin myöhään tehnyt päätöksen lähteä tälle matkalle ja erityisesti päivämäärän houkuttamana pidin tätä hyvänä "ulkoruokintakauden lopettajaispäivänä". Nyt oli aika ja herra 47 oli valmis.

Pulkkisen Janne otti kyytiin ajallaan ja kohta olimme kohtalotovereittemme kanssa Tikkurilassa. Pukuhuoneeessa tapasin tekopaikkakunnan miehen, joka oli tullut tänne puolikkaalle. Mietin varustusta ja totesin etten teepaidassa tarkene, vaan pitää olla pitkähihaista. Lähtö oli kello 12. Saamani ohjeistuksen mukaan suositeltu sykealue oli 145-160 eikä täyttä hönkää kannata laittaa päälle ennen 30km pylvästä. Lähtö oli verkkaisen rauhallinen, mutta silti mittari nakutti lähempänä ylärajaa kuin alarajaa. Totesin, ettei haittaa kunhan pysyy rajoissa. Vierelläni juoksi nuori puoluejohtaja, jonka valinta oli tehty edellisen vastaavan matkani aikana: kesäkuun alussa Tukholmasta palatessa uutisissa kerrottiin mm. Ronald Reaganin kuolleen ja Jyrki Kataisen tulleen valituksi Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi. "Jyrki, mikä on tavoitteesi?", joku toimittajaa leikkivä kanssajuoksija kyseli häneltä. -"Päästä maaliin". Huomasin kokoomusjohtajalla olevan kanssani yhteisen tavoitteen. Tein kuitenkin varmuuden vuoksi pienen irtioton.

Myöhemmin juoksun varrella juttelin puolitutun kaverin kanssa muutaman kilometrin ajan. Hänellä oli takanaan näitä matkoja enemmän kuin minulla. Tuijottelin mittaria ja pelätessäni pulssini pysyvän liialti ylälukemissa jättäydyin hieman. Huoltopisteillä nautin kaikkia saatavissa olevia kiinteitä ja nestemäisiä virvokkeita: suolakurkkua, banaania, vettä ja Texalia. Lämmin vesi maistui kylmää paremmin.

Ensimmäisen kierroksen täyttyessä kuulin kuulutettavan tunnin kuluneeksi. Säikähdin hieman, sillä olin etuajassa. Minulle oli suositeltu 6.05 min min/km, jolla tavoiteaika olisi 4.15-4.20. Itselleni olin asettanut ääneenlausuttavaksi toiveeksi kesäkuisen Tukholman ajan (4.34) alittamisen, rohkeammin sanottuna alle neljän ja puolen. Nyt olin huolissani siitä, että liian kovalla vauhdilla ajaisin itseni piippuun.

Toisella kierroksella yritin hillitä hieman, muttei tahtia ole helppo muuttaa. Puolikkaan ajaksi tuli jotakin 2.01 ja risat. Pitkähihainen paita ei ollut ollenkaan liikaa, sillä vielä toisella kierroksellakin aukeilla paikoilla tuuli tuntui kylmältä. Melkein kaipasi hansikkaita. Tihmoi pikkasen, mutta tuskin huomasin sitä. Vasta neljännellä kierroksella sisäinen hehku olisi varmasti riittänyt lyhythihaisellakin juoksemiseen.

Kolmannella kierroksella reitti alkoi jo olla melko tuttu. Vantaan maratonissa on sellainen järjestely, että ensimmäisellä kierroksella opetellaan reitti yhdessä koko porukalla ja sittenhän sen osaa juosta jo yksinkin. Ongelmaksi voi koitua huono laskupää, sillä vaarana on lähteä vielä viidennelle kierrokselle, kun lopussa nuppi ei ole ehkä kirkkaimmillaan. Porukkaa oli melkolailla harvemmassa kuin Tukholmassa ja kerran säikähdin kesken ajatuksieni - jos niitä oli - olevani eksynyt reitiltä, kun muita juoksijoita ei näkynyt. Vaan ei hätiä, kyllä minä jäljillä olin. Kolmannen kierroksen väliajan katsominen pääsi unohtumaan, kun kuulin nimeäni huudettavan. Emmi ja Jonas olivat tulleet kannustamaan ja lupasivat odottaa maalissa. Tahti oli kaiketi pysynyt aika tasaisena tämänkin kierroksen ajan.

Alkoi viimeinen kierros ja minulla oli lupa ottaa kaikki irti. Mutta kaikkihan oli jo irti. Tutkimustavoitteekseni olin asettanut, missä kohden matkaa tämä kaikki alkaisi taas näyttäytyä mielettömältä ja millainen korrelaatio sillä olisi reisien jäykistymisen kanssa. Jonas kysyi jälkikäteen, mitä oikein ajattelin juoksun aikana. En osannut vastata muuta kuin sillä hetkellä ainoan muistamani ajatusnäytteen: "kolkytkaks,kolkytkaks,kolkytkaks,..." Jos se oli ollut neljäkymmentäkaksi, olisi sillä toki ollut kytkös kaiken tarkoitukseen. Mutta 42 on jo liian lähellä maalia, ei silloin ole aikaa ajatella ajattelemistaan.

Joka tapauksessa viimeisellä kierroksella kukaan ei enää ohittanut minua, sillä he olivat jo maalissa tai lähellä sitä. Itse kyllä ohittelin muita, mutta ne ohitukset eivät muistuttaneet urheiluauton kevyttä kiihdytystä vaan ohittaja oli pikemminkin kuin raskaassa ylilastissa oleva puutavararekka, joka yrittää ylämäessä karavaanarin ohitusta silläkin yhtäläisyydellä, että vastaantulijoiden on parempi väistää. Tässä vaiheessa muuta kevyttä liikennettä oli jo reitin varrella ja muutamaan kertaan kerroin kyselijöille, että ihan maratonin mittaista matkaa täällä ollaan juoksemassa. Joutuipa eräässä risteyksessä sattumalta paikalla ajellut kollegakin odottelemaan, että ehdin hölkötellä alta.

Juottopisteellä mieltä lämmitti, kun nimeltä mainiten kannustettiin. Luulin jo tuntevani, mutta niinhän se on, että apinan tuntevat kaikki, vaikkei apina ketään tunnekaan. Tällaiseen yksilöllisyyteen ei kyllä isommissa tapahtumissa pääse. Yritin kiristää vauhtia ja nostaa pulssia, mutta kehoni ei oikein totellut minua. Reidet olivat jäykät, mutta tällä kertaa tämä jäykkyys oli hiipinyt pikkuhiljaa, enkä ollut huomannut ajattelevani tämän juoksemisen ja kaiken muunkaan olevaisen mielekkyyttä kovin kritisoivassa mielessä. Välillä olisi tehnyt mieli heittää kävelyksi, mutta sellaista minulla ei ollut lupa tehdä muualla kuin huoltopisteillä. Lopulta eräässä tosi hitaassa ohituksessa kuulin vierustoverin mainitsevan, että kuusisataa metriä vielä. Se tuntui pitkältä matkalta. Risteys, josta lähdetään uusille kierroksille tai maalin, oli edessä. Lupa kääntyä vasemmalle. Otin huomaamattoman loppukirin - minä kyllä huomasin sen itse, mutta tuskin muut - kohti ajannäyttötaulua, kuulin jostakin kannustushuudot ja kohta kone piippasi. Olin maalissa ajalla 4.04.14 - oma ennätykseni oli parantunut puolella tunnilla.

Analysoin onnistuneen juoksuni tekijöitä: Vantaan reitti on aika tasainen. Helle ei haitannut. Lokakuussa harjoittelukautta oli pitkälti takana. Ruuhkassa juokseminen rajoittui hyvin lyhyeen matkaan alussa. Monessa suhteessa tämä oli erilainen maraton Tukholmaan verrattuna. Molemmista jäi hyvä maku: ystävälliset ihmiset reitin varrella tai huoltopisteillä.

Oli aika menna kotiin. Suihkussa ihmettelin hetken merivettä, mutta suola tulikin omalta otsalta. Pientä tankkausta edelleen ja kohta vieraat saapuivat. Kuohuviinipullo poksahti. Katjan tekemä synttärikakku maistui hyvin niin itselleni kuin pihan lapsille, joita vieraanani oli toistakymmentä. Illan päätteeksi Jonas korkkasi vielä pullon Speysiden suunnan single malttia, jota maistelimme ohuet makoisat siivut.

Uni oli hivenen levotonta. Juoksu taisi vielä jatkua yölläkin. Aamulla töihin pyöräillessä huomasi jaloillaan jotakin tehneensä, sen verran tukkoista ja vaivalloista polkeminen oli.

(Maraton MIEHET 45 sarja, 38. 326 Juha Kähkönen 4.04.14)

Stockholm Marathon 2004

Tukholman maraton 5.62004 - lyhyt kertomus pitkästä juoksusta

Aurinkoisessa, helteisessä Tukholmassa käytin kaupungilla kiertelyyn reilut 4 ja puoli tuntia (4.34.49). Kyllä vähäisempikin paiste olisi riittänyt, mutta sää muuttui miellyttävämmäksi, kun malttoi pitkittää nautintoa ;-) Ensimmäiset pari kilometria juoksimme Hannun kanssa samaa matkaa, mutta huomasin että Hannun nopeus on minun pulssilleni liikaa ja jättäydyin jatkokestävyydestäni huolestuneena omaan tahtiini. Olin etukäteen salaa haaveillut alle neljän ja puolen tunnin ajasta, mutta muutin sen nopeasti haaveeksi "hengissä perille ilman lämpöhalvausta" ja pyrin olemaan poika varjoisien kujien, milloin se vain oli mahdollista. Kaikki juomapisteet hyödynsin tehokkaasti, kun huomasin, että pissahätä ei ole helpolla uhkaamassa. Matkasta ei tullut kusten juostua.

Ennen puoltaväliä Kenian mies ohitti minut toisella kierroksellaan väylän toisella reunalla. Taputimme kovasti hänelle. Taputuksia saivat myös matkan varrella soittaneet bändit ja erityisesti sambatytöt joiden esityksen jälkeen huomasinkin pulssini hypähtäneen hetkellisesti 160:n kovemmalle puolelle. 25km:n kohdalla huomasin, että vasen reisi on jokseenkin jäykkä. Havahduin ihmettelemään, kuinka olen tällaiseen hulluuteen taas lähtenyt. 32km:n kohdalla oikea jalka oli jo tasapainottanut tilanteen siirtymällä vasemman kanssa samaan moodiin. Pyrin pitämään pulssin 155 ja 160 välillä ja jaloille jouduin antamaan juoksukäskyjä koko ajan. Kirkan ohitin kaiketi jossain 33km:n tienoilla, kenties matkan korkeimman sillan kohdalla. Iltalehdessä Kirka kertoi hyräilleensä siinä kohden "Born To Be Wild" -biisiä.

40km kohdalla kuulin takaani nimeäni huudettavan: Lappalaisen Heikki oli tunnistanut minut "Kahkonen Racing Team" -paidastani. Oli mukava nähdä Heikkiä pitkästä aikaa, vaikkakin vain hyvin lyhyen aikaa. Heikin kannustuksesta sain lisäpotkua ja käskytin pulssin 165:een. Jalat tottelijat jotenkuten. Loput kilometrit olivat yhä pitempiä ja viimein juostiin sisälle erääseen rakennukseen, joka paljastui stadioniksi. Annoin pulssille luvan nousta yli 170 ja ohittelin kanssajuoksijoita vilkuillen olisiko jossain kameroita joille voisin hymyillä. Maalissa en ollut kuolemaisillani, koska tönkkööntyneet jalkani olivat tehokkaasti estäneet onnistuneen tankkauksen avulla kerätyn energian loppumisen.

Ultrajuoksijaksi minusta ei taida olla. Mutta en ole enää yksinkertainen maratoonari ;-)

Myöhemmin laivalla olut- ja vesituoppeja nauttiessani ystäviltä saamani tekstiviestit kohottivat mielialan korkealle ja viikon pastansyönnin päätteeksi nauttimani entrecote oli paras, mitä olen ikinä syönyt. Eikä chileläinen punaviini ole koskaan, ainakaan miesmuistiin, maistunut sisäfileen kanssa yhtä makoisalta. Jälkiruuaksi nautitun Islayn tuotteen Laphroaigin savuinen aromi oli myös kohdallaan.

Molempiin keskivarpaisiin tuli rakot, joten seuraavalla kerralla sukkien asettelu on tehtävä huolella. Sunnuntaina oli jalat kipeät ja lasten kanssa Linnanmäellä liikuskelu tuskallista. Tiistaina olo alkoi jo normalisoitua. Keskiviikkona, vai oliko se jo torstai, kävin kokeilemassa lyhyen, alle puolen tunnin, alle vitosen lenkin.

(7131 Juha Kähkönen 57 Finland 7358 4.34.49)

28. Länsiväyläjuoksu, 16,5km

Espoo 25.4.2004

Aluksi ei tarvinnut tahtia miettiä, kun menin vellovan massan mukana. Ensimmäinen minuutti taisi olla ihan kävelyä, mutta siitä se meno virkistyi. Vilkuilin sykemittaria ja yritin pitää pulssin alle 150 ensimmäisen kolmanneksen ajan. Sykemittarini antoi muuten lähdön tiukassa sulloutumistilanteessa hauskoja lukemia luokkaa 220, joko jännitys oli tosi kova tai sitten sykettä oli lähistöllä runsaasti.

Noin kolmannesmatkan kohdalla annoin pulssille luvan nousta 150 tienoille, mäissä se toki kävi korkeallakin, mutta muuten pyrin rajoittamaan kierroslukuja. Ensimmäinen juottola oli melkein kympissä, hörpin energiajuomaa ja vettä kävelyvauhdilla ja eiku taas eteenpäin. Kympin kohdalla arvioin vauhtini olevan noin 6 min/km, 10km/h. Yritin laskeskella joitakin kilometriaikoja, mutta päässälasku ei oikein ollut vahvimmillaan. Kalastajatorpalla takana oli 12 km eikä vastamäkiä eikä vastatuulta pahemmin enää edessä. Toinen juottomesta tuli yllättävän nopeasti ennen 13km pylvästä ja ainahan otan kun tarjotaan.

Pian olin jo Kuusisaaren puolella ja annoin koneelle kierroksia. Pulssi noin 160 tuntumaan ja eikun ohittelemaan. Ohitukset olivat hitaita, mutta juoksu kulki hyvin, voimaa riitti ja mittariin luottaen juoksin eteenpäin. Maali alkoi lähestyä, ja olin hieman huolissani kiihtyneen vauhtini kestävyydestä loppuun asti. Kohta olin jo Otaniemen puolella, eikä maaliin ollut enää kuin puoli kilometriä jäljellä. Mittari nakutti 170:ää ja minua hieman huoletti, vaikkei olo pahalta tuntunutkaan. Selkä edellä tulijoita riitti ja nyt oltiin jo Otaniemen joustavalla miellyttävästi juostavalla kentällä. Pulssi 175 ja näin maalin. Otin raivoisan kiihdytyksen, nautin jäljellä olevasta kapasiteetista ja ohitin vielä lapsekkaan riemuisasti kymmenkunta muuta juoksijaa ennen maalia. Maalissa pulssi oli 180. Olin tehnyt oman ennätykseni.

Uudella fillarilla oli kiva palailla kotiin, ja jälkijoukkoa valui vielä vastaan Otaniemeen päin. Parin seuraavan yön uni oli jotenkin levotonta ja "ylirasittunutta" ja vaikka maanantaina fillarointi töihin sujui hyvin, kotimatkalla iski lopussa jokin ihme uupumus ja loppu piti körötellä mummovauhtia.

(945. Juha Kähkönen 1.34.33 +40.39 tulokset)

Paavo Nurmi Marathon 2003

Turku 29.6.2003. Se eka kerta.

Hannu, joka juoksi Turussa viidennen maratoninsa, valmensi minua ja viimeinen viikko ennen juoksua oli sellaista hiilihydraattitankkausta, että melkein hirvitti. Mutta se toimi. Juoksun aikana voimat riittivät hyvin ja juoksu meni helpon tuntuisesti tosi pitkään. Polvi ilmoitteli olemassaolostaan jossakin kympin tienoilla lähinnä kävellessä juottopisteiden kohdalla, mutta ne oireet hävisivät kuitenkin nopeasti. Muuten en kävellyt - joskaan en tiedä voiko sitä etenemistä kaikissa vaiheissa juoksuksikaan kutsua ;-).

35 km:n kohdalla alkoi tulla jotenkin jäykkä olo, mutta siitä selvisi kun muisti kokeneempien kertomuksista, että kolmenkympin jälkeen se vasta tuntuu. 39 km:n kohdalla hoin mantraa "minä olen kone, minä olen kone" ja siinä kohtaa se Turun juoksun pahin mäki tuleekin. Lyhyttä askelta ja loppu meni jonkinlaisessa transsissa. Sitten sitä vaan oli perillä. Vauhti ei ollut lopussa todellakaan kova.

Minulla oli 5 tunnin tavoitteelle käteen kuulakärkikynällä kirjoitetut juottopisteiden ajat ja puolivälissä oli kymmenen minuuttia varastossa. Niitä varastoja sitten kulutin loppupuoliskolla. Puolimatkassa kävi juuri niin kuin Turussa juosseet sanoivat: tie tyhjeni edessä, kun puolikkaan juoksijat häipyivät maaliin. Juoksin pitkän matkan keskustellen erään maraton-veteraanin kanssa, kaverilla oli yli 400 maratonia takana menossa, vauhti hidas selkävaivojen vuoksi.

(376 M45 Juha Kähkönen FIN Helsinki 4:57:14 04:54:28 02:19:58 tulokset)