Oulun Terwamaraton 21.5.2011

Päivä Oulussa on tuulinen ja aurinkoinen, mutta säätiedotus lupaa sadetta iltapäivälle. Seisomme Terwamaratonin lähtöviivalla Edenin edustalla. Täällä on tuttuja juoksijoita Kuhmolaiselta maratonilta Kuhmosta, Siilinjärveltä, täältä Oulusta ja me Hannun kanssa etelän edustajina. Tosin olen ainoana tästä porukasta menossa kokomatkalle, muut juoksevat puolikasta.

Kisahuolto on toiminut hyvin: meidät noudettiin eilen lentokentältä, syötettiin ja saunotettiin Maikkulassa. Aamupalan jälkeen saimme vielä auton käyttöömme. Navigaattorin opastamana saavuimme lähtöpaikalle, emmekä toivottavasti eksy tämän jälkeenkään. Kaksi viikkoa sitten Helsinki City Runin puolikas meni mukavasti ja sen jälkeen harjoittelu on ollut pääasiassa lepoa. 

Laukaus kajahtaa ja etenemme Hannun kanssa kimpassa 5,30 vauhtia satojen muiden juoksijoiden seassa. Tarkoitukseni on juosta ensimmäinen puolikas hitaammin, päälle kahden tunnin, että voisi edes joskus kokea olevansa voimissaan vielä viimeisenkin kympin aikana. Mutta vauhti on niin mukava, ettei sitä malta höllätä, vaan annamme mennä tällä tahdilla. 

Terwamaraton juostaan kahtena lenkkinä Oulujoen rantaa sisämaahan päin ja vastarantaa takaisin. Matkalla käydään torilla, silloilla ja museomaisessa ympäristössä. Lopulta lähestytään merenrantaa. Reitti on varsin tasainen. 

Matkanvarrella on kirittäjinä reippaita naisryhmiä, musiikki soi ja tunnelmaa riittää. Joku kertoo, että nämä ”oudot” naiset ovat Oulun Doriksia. Tärkeämpi kannustus on kuitenkin vielä asia erikseen. Heikki ja Tuula huomaavat meidät jossakin Tuiran kohdilla. Vanhoja ystäviä moikataan ja vaihdetaan pikaiset kuulumiset, sitten taas menoksi. Muutaman kilometrin päässä Hintassa on lisää kannustusta, J, J & J kannustavat enoa pysymään veneessä. Vauhti on vain kiihtyäkseen tämän tuloksena. Heikki ja Tuula ehtivät siirtyä vielä torin tuntumaan ja tapaamme heidät jälleen. 

Merenrannassa ei ole niin kovin lämminkään, vaikka sadetta ei lopulta tunnu tulevan. Lähestymme ensimmäisen kierroksen loppua. Hannu ilmoittautui maratonille, mutta arvioi jo hyvissä ajoin aiempien sairastelujen vuoksi paremmaksi tyytyä puolikkaaseen ja juoksee ensimmäisen kierroksen jälkeen suoraan maaliin. Aikaa on kulunut 1h 55min, ja minä sain hyvän kirityksen, mutta nyt olen yksin. 

Arvaan jo miten juoksu tästä etenee, sillä meno on aivan viime keväisen kaavan mukaista. Lukija voikin aivan hyvin siirtyä huhtikuulle 2010 ja Tuusulanjärven maratonin kuvaukseen, jos on kiinnostunut pelkästään juoksun aikataulutuksesta, sillä se toistuu lähes sekunnintarkasti. Mutta täällä on joitakin paikallispiirteitä, jotka poikkeavat edellisistä. Toisella kierroksella juoksijoita on harvassa ja etenen pitkiä matkoja yksikseni. Heikki on vielä ehtinyt fillarillaan uudelle välietapille. Puutarhan kulmalta Marjaana lähtee juoksemaan seurakseni muutama sadan metrin matkalle ja vaikuttaa varsin hyväkuntoiselta. Ensi kerralla sitten pitemmälle matkalle. 

Kannustus saa välillä vauhdin ja sykkeen hetkeksi nousemaan, sitten vaivun taas normaalirytmiini, joka oli jo hivenen laskenut alun reippaasta vauhdista. Alle neljän tunnin vauhtia kuitenkin vielä mennään. En ohita ketään, eikä kukaan ohita minuakaan. Kolmekympin kohdalla askel alkaa jo painaa. 32 kilometriä ja olen vielä alle neljän tunnin vauhdissa, mutta vauhti on jo selvästi hidastunut. Ylitän joen etelärannalle ja jalat tuntuvat jäykiltä. Vasemmassa jalassa polven alapuolella on jonkinlaisia kipuja, joita säätelen jalan asennolla. Välillä pistää vatsaankin. Kolmen kilometrin välein olevilla juottopisteillä otan vuoroin vettä, vuoroin urheilujuomaa. Syötäviin en koske, ajattelen tankanneeni kunnollisesti. Onneksi juoma ei ole inhokkimerkkiäni, jonka epäilen aiheuttavan minulle aina etovan olon, tämä juoma käyttäytyy kunnolla. 

Viimeinen kymppi sujuu varsin tutulla tavalla. Muutama irtojuoksija ohittaa minut. Värtön rantaa juostessani, kun tuttu talo näkyy vastarannalta, 34 km merkki lähestyy. Takaa kuuluu voimistuvia ääniä ja neljän tunnin jänikset porhaltavat parinkymmenen muun juoksijan seuraamana ohitseni. Sinne menevät, mukana en pysy, enkä yritäkään. Tuskin jaksan enää olla kohtelias ja kiittää kannustajia, jotka tuntuvat olevan uskomattoman kestäviä. Toki toivotan heille sinnikkyyttä edelleen loppuun asti, sillä näillä kohden heillä on vielä minua pitempikestoinen urakka edessään. 

Hidastuvalla vauhdillani köpöttelen eteenpäin. Välillä tulee joitakin juoksijoita selkä edellä vastaan, tsemppaamme toisiamme ja toteamme tietävämme jo miten tämä toimii, sieltä se maali lopulta tulee vaikka otsanahkaa rypistelemällä. Hietasaaressa on kaksi vaijerisiltaa, jotka pomppivat ikävästi askelten alla kuin epäsynkassa oleva trampoliini. Yksin juostessa haitta on pienempi kuin isolla porukalla. Merenranta on tuulinen, mutta siitä tietää että maali on jo lähellä. 41 km tulee täyteen samalla kuin neljä tuntiakin. Ja lopulta edessä on Edenin portit ja elämän tarkoitus, 42. Viimeinen kirin aikana kramppi uhkaa pohkeita loppumetreillä, mutta juoksemalla pääsen kuitenkin maaliin. Tervatynnyrin näköinen mitali oli ansaittu. Juoksusta tuli lähes kopio Tuusulanjärven maratonista vauhtikkaine alkuineen ja viimeisen kympin piinoineen. Aika sentään oli viisi sekuntia parempi. Terwamaratonia voi suositella muillekin mukavan reittinsä ja kivan kannustuksen vuoksi. 

Ukkini souti aikanaan yli kolmensadan kilometrin päästä tervaa Ouluun. 

Matkanteko oli nyt helpompaa.

Juoksun jälkeen sauna tuntuu hyvältä. Mielikin on hyvä ja radiosta tulee tuttua vanhaa rokkenrollia. Jos vielä kuulisi Santanan She’s not there, niin olo olisi täydellinen. Nälkä ei tunnu, vaikka sellainen pitäisi jo olla, sillä hyvän aamupalan jälkeen on jo melkoisesti painettu hommia ja nautittu vain nestettä. Toki hyvä vasikka elää juomalla, mutta parempi olisi syödä kuitenkin. Paikallinen opaskaartimme vie meidät Ravintola Pannuun ja alkaahan se ruokakin maistumaan. Päivä ei ole vielä täysi. Täällä on klubiravintola 45, jonne suuntaamme. Paikalliset lääkäribändit soittavat tänään hyvää tehdäkseen ja niin tekevätkin. Tapaamme juoksijoita ja muusikoita. Huippujuttuja, mm. Cool Operator ja erityisesti illan päättävä Mustana, jolla – kuinka ollakaan – on ohjelmistossaan Santanaa. She’s not there! Toiveet toteutuvat, kun on vilpitön mieli ja puhtaat sukat! 

Päivä on täysi ja seuraavakin jo hyvässä alussa, kun käymme levolle. Uni on vain levotonta, juoksu jatkuu. Aamupalan jälkeen juomme aurinkoisella torilla munkkikahvit paikallisoppaittemme kanssa. Sitten siirrymme vaiheittain kohti lentokenttää. 

Kiitos Oulu, Helsinki päättää tähän! 

211. Juha Kähkönen 4.07.28 +1.31.28

HCR - Helsinki City Run 2011

Mukava juoksu aurinkoisessa säässä. Takana täysin liikkumaton maaliskuu ja aktiivisen kunnonnostatuksen huhtikuu. Vappuaamuna ripeä 15 km lenkki, sen jälkeen lepoa (tikku jalassa ei pystynyt juoksemaan) ja epävarmuuden jälkeen onnistunut hyvätunnelmainen voimantuntoinen väsymätön puolimaraton vanhoilla tutuilla seuduilla, ja onneksi juoksun aikanakin tapasin vanhoja tuttuja. Edellinen numerojuoksu heinäkuulta 2010, Kuhmolainen maraton. Sen jälkeen tuli loukkaantumisia ynnä muita hidasteita. Takana on kuitenkin lopulta hyvä talvi sekä pyöräilyn että hiihdonkin suhteen vaikka juoksukilometrit jäivät olemattomiksi. Tuloksena nopein puolimaraton, mitä minulle on koskaan mitattu.

HCR:llä sattui ikävä kuolemantapaus viimeisessä nousussa hyvin lähellä maalia. Otan osaa läheisten ja juoksijatovereiden suruun ja järkytykseen. Helsinki City -juoksuissa ei koskaan aiemmin ole ketään kuollut, joten ei tätä lajia voi vaaralliseksi sanoa. Maratonmatkojen varrella olen juoksijoiden kuolemantapauksiin törmännyt New Yorkissa ja Barcelonassa. Joka tapauksessa juokseminen kuitenkin on pelastanut tuhatverroin enemmän henkiä kuin niitä uhrannut. Itse toivon mieluummin kuolevani "saappaat jalassa" kuin sohvan pohjalla.

 Stadionilla kaikki ovat voittajia

Tulokset: 2638  5483  Kähkönen Juha Miehet 50v 1:53:31  1:53:04

1:53:04

Kuhmolainen maraton

Kaupunginjohtaja Eila Valtanen kohottaa pistoolin ja laukaus kajahtaa. Valitsemani tie on selvänä edessä ja olo huojentunut, sillä nyt voin unohtaa muut huolet seuraavaksi neljäksi-viideksi tunniksi, ehkä kuudeksikin. 

On helle. Edessä on mäkinen tie, kun ensin kaarramme lähtöpaikan soratieltä Runon ja rajan tielle. Matka Lentiirasta Kuhmoon on maratonin mittainen ja nyt se on vielä mitattu virallisesti ja melkeinpä millintarkasti. Matkan varrella huoltoa hoitaa useiden kylien kyläyhdistykset ja monet muut talkooporukat. Reitin voisi kuvitella helpoksi lasketteluksi, sillä vedet virtaavat Lentiirasta Kuhmoon - aikanaan ukkini souti tervaa Ouluun ja hoiti moottoriveneellä liikennettä Kuhmoon päin - mutta maantie ei virtaa samalla lailla vaan laskeutuu välillä jokien silloille ja nousee sitten taas vaarojen rinteille.

Ensimmäisten kilometrien aikana yhtenäinen joukko alkaa pikkuhiljaa hajaantua. Viiden kilometrin päässä oleva huoltopiste on kaivattu keidas tällä helteellä, kun ei pilvet eikä metsäkään tarjoa varjoa, vaan aurinko porottaa suoraan edestä. Juoksu kulkee vauhdikkaasti jutellessa ja ensimmäiset kilometrit ovat nopeita, parhaat jopa 5 minuutin pintaan. Toisella huoltopisteellä on jo enemmälti tuttuja, siellä on mm. perheeni ne jäsenet, jotka eivät tänään itse juokse.

Kilometripylväät ovat heinäseipäitä, mutta täydet kympit on merkitty hiljaisen kansan edustajilla. Ensimmäinen hiljainen kalle ottaa juotsijat vastaan loivassa ylämäessä, joka menee vielä reippaasti viiden ja puolen minuutin vauhdilla. Eikä täällä juuri tasaista ole, vaan nousua ja laskua kuten elämässä kuuluukin.

Hiljainen Kalle 10km katselee Lentiirasta tulevia

Puolikkaan huoltopisteelle saavumme yhdessä Mikon ja Hannun kanssa noin kahden tunnin ajassa. Mikolla meni alkumatkasta jossain kohden vähän vaisummin, mutta toisella puolikkaalla Mikko pistää kuutosvaihteen päälle ja menee menojaan. Muutkin menevät omalla vauhdillaan ja minulle jää reilun kuuden minuutin vauhti, jota juottopisteet ja ylämäet lisäverottavat. Kolme irtokilometria mennään vielä nopeammin, mutta sitten meno hyytyy ja etujoukko menee.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki, lupaan sinulle sen...

Helle painaa eikä pilven hattaraa näy. Minulla on perstaskussa puhelin siltä varalta että tarvitsisi kiireisiä bisniksiä hoidella. Puhelimessa on GPS ja Endomondo Sports Tracker, joka huutelee kilometriaikoja. Alkumatkasta se oli kannustavaa, mutta nyt tekee mieli huutaa virta poikki ja turpa kiinni.

Vastaan tulee jyrkkä ylämäki, jossa hiljaisen kansan edustaja näyttää matkaksi 30 km. Sinnittelen Kallen kohdalle, mutta sitten on aika vaihtaa kävelyyn. Aikaa on kulunut juuri kolme tuntia ja joitakin irtosekunteja päälle: keskivauhti on laskenut, mutta vielä melko tarkalleen 6min/km. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta maratoonarin urallani, kun suostun kävelemään muualla kuin huoltopisteiden kohdalla,  kesken esteettömän juoksun, tuosta noin vaan. Ei auta, joudun nöyrtymään. Kävelen mäen ylös ja siirryn vaivalloisesti takaisin juoksunkaltaiseen liikkeeseen. Endomondo huutelee taskussa, että käytin kilometriin aikaa 8 min 49 sek. Tällä vauhdilla en ehdi maaliin valoisan aikaan. 

Eteneminen on vaivalloista ja hidasta. Kilometriajat alkavat seiskalla. Toisessa pitkässä mäessä ja vielä sillalla saan kulutettua aikaa yli 8min/km.

Tarkastan kuitenkin jokaisen huoltopisteen huolellisesti ja juttelen talkooväen kanssa. Maistan joka sorttia, mitä on tarjolla. Ei kyllä oikein maistu. Banaani tökkii vastaan eikä suolakurkkukaan uppoa. Vesi maistuu ja urheilujuomakin menee. Tällä helteellä ei voi jättää juomatta.

Lentuan kyläyhdistyksen huoltopiste 32km kohdalla

Käyn välillä puskassa ja seison hetken hiljaa paikallani. Päässäni humisee ja melkein huippaa. En kuitenkaan pökerry pusikkoon vaan jatkan matkaa ja aivoverenkierto palaa normaaliksi. Niin normaaliksi kuin se tässä tilanteessa voi palata.

Viimeisellä huoltopisteellä yritän tankata banaania, mutta ei pysty. Vielä on vitonen maaliin, sen pärjää syömättäkin. Siirryn kevyenliikenteen väylälle ja liikenne katkaistaan vuokseni. Asfaltti muuttuu tilapäiseksi soratieksi, joka johtaa väliaikaiselle sillalle 38km pylvään kohdalla. Jos ensi vuonna juostaan, niin tästä kohtaa reitti muuttuu, silloin silta on jo valmis. Joku lähestyy takaa, se on Tuomo. Tuomon kanssa juoksemme yhdessä Petolan kohdalle, missä Kuhmon Puhallinorkesteri töräyttelee yhä harvenevalle juoksijaporukalle. ruuhkaisinta tässä on ollut ehkä noin 13:30, kun puolikkaan ja kympin juoksijoiden pääjoukko on tästä porhaltanut. Kiitämme orkesteria ja Tuomo jatkaa vauhdillaan, minä köntystän perässä.

Pari kilometriä maaliin ja tien ylitys. Eero tarjoaa suolakurkkua, mutta kiitän ja kieltäydyn. Polkupyöräkaveri tulee rinnalleni, kertoo, että joutui viime tingassa perumaan oman osallistumisensa akillesjänteen vuoksi. Juttelemme kilometrin verran. Tällä on hyvä vaikutus, unohdan vaivani, enkä vajoa tylsyyteen, vauhtikin kohenee jonkin verran. Alkumatkasta juttelin myös muutaman kilometrin pyörämiehen kanssa. Juoksusta tulee näin mielenkiintoisempi. Rasittaakohan puhuminen minkä verran? Oli miten oli, mukavampi näin.

Viimeinen kilometri menee jo paremmin ihan vain siksi kun se on viimeinen. Vauhtikin paranee hieman, mutta seiskan huonommalla puolella pysytään reilusti. Urheilukeskus näkyy ja kuuluukin. Sieltä vilkutellaan, ole kuulevinani nimeäni huudettavan (iskä). Kaarros alas tunneliin näkymättömiin. 42. Nousu ylös, kaarros urheilukentän portista sisään, radalle ja maali näkyy. Yleisö vastaanottaa minut huutaen ja tömistellen (heillä on varmaan ollut tylsää jo, kun Tuomokin tuli maaliin aikaa sitten). Olen maalissa! Täällä on kaikki, perhe ja ystävät! Olen kotipesällä! Haaveeni maratonista synnyinpaikkakunnalla on toteutunut!  Isä ja äitikin ovat tuhlaajapoikaansa vastassa!

Kukahan sieltä seuraavaksi tulee...?

M50: 7) Kähkönen Juha Helsinki 4.36,00
Tulokset, valokuvia, reittiprofiili etc: http://kuhmomaraton.blogspot.com/
ps. Mikko, jonka kanssa oltiin vielä kimpassa puolivälissä, veti tosi kovan kirin toisella puolikkaalla ja nousi koko juoksun toiseksi nopeimmaksi.

TUUSULANJÄRVEN MARATON 24.04.2010

Tuusulanjärven maraton juostiin mukavassa kevätsäässä huhtikuisena lauantaina. Lähtö oli Hyrylän kasarmialueelta. Puoli tuntia ennen lähtöä nautimme Sotkun munkkikahvit, niistä saa mukavasti potkua ja piristystä juoksuun.
On mahottoman kylymä ja mietimme varustusta. Lopulta lähden juoksuun raskaimmassa varustuksessa kuin koskaan: takki, kauluri ja hanskat (no, toki NYCissä oli reppukin mukana, mutta tämänpäiväistä varustusta ei ole tarkoitus riisua matkan varrella).

Väinö Linnaa "siteeraten": Kyllä suomalainen aina kymmenen maratonia juoksee, vaan entäpä kun tulee se yhdestoista. Sitä tässä ollaan nyt testaamassa, ja hieman jännitystä lisää se, että edellisestä maratonista on mennyt aikaa jo reilu vuosi, joten ei tämä ihan rutiininomaisesti mene. Vai meneekö sittenkin?

  Tässä vaiheessa vielä naurattaa, vaikka taivaalta leijailee lumihiutaleita

Lähtölaukaus ammutaan rynnäkkökiväärillä. Eipähän kenenkään tee mieli varastaa. Juoksemme kimpassa kolme ensimmäistä kilometriä. Vauhti on minulle liian kova, kun mennään alle 5 minuutin vauhtia ja vaihdan hitaammalle. Hannu menee menojaan.

Tuulee niin, että pelkään numerolapun repeävän. Juoksemme itärantaa Tuusulasta Järvenpään puolelle, kaarramme länteen ja sitten järven länsipuolta etelään. Tunti tulee täyteen melko tarkalleen11 km kohdalla. Peltoaukeiden kohdilla tuulee reippaasti. Järvenrantaa reitti ei juurikaan mene.

Ensimmäisen kierroksen loppupuolella juoksu kulkee hyvin ja tuntuu että vauhtikin on kova. Tajuan, että tässähän taitaa olla osalla kanssajuoksijoista puolimaratonin loppukiri menossa, joten toppuuttelen omaa menoani. Saavumme kasarmialueelle ja lähtö/maalipaikalle. Kaikki seuralaiseni kaartavat oikealle ja jatkan matkaa toiselle yksinäni. Onneksi edessä näyttää olevan sentään muutamia kohtalotovereita. Puolikkaan aika on jotain 1:56. Tällä vauhdilla pääsisi helposti alle neljän tunnin, mutta tämän vauhdin pitäminen ei ehkä käy helposti enää toisella järvikierroksella.

Nautin lähes joka huoltopisteellä sekä urheilujuomaa että vettä. Otan väliin pikkasen banaania ja suolakurkkua, myös rusinaa, hyvin hillitysti. Vatsa toimii hyvin ja hyväksyy. Voimat tuntuvat riittävän hyvin, vauhti kyllä laantuu hieman. 32 km kohdalla kello naksahtaa juuri 2:59, joten edelleen ollaan alle neljän tunnin ajassa, mutta jalat osoittavat jäykistymisen merkkejä.

Järveä kiertämässä

Kuulen takaani "Hyvä, Juha!" ja Päivi pyöräilee ohi. On menossa duuniin, että sattuukin, ja vielä tunnistaa minut, tavallista tavallisimman. Vaihdamme pari vauhdikasta sanaa. Tällainen sattumus piristää jo hieman raskaaksi muuttunutta kulkua. 35 km kohdalla kulkuni on muuttunut jäykäksi töpöttelyksi. Huomaan, että maratonilla on muitakin, ne menevät ohitseni. Vauhti hyytyy ja hankitut aikavarastot on syöty, neljän tunnin aika muuttuu haaveeksi. Vasen jalkani oireilee jotenkin ja pelkään sen kramppaavan. Yritän hieman vaihdella askellusta.

Tunnistan yhden ohittajan, se on Pekka, jonka tapasin Barcelonan maratonilla vuosi sitten keväällä. Pekka minut tänne silloin kutsui. Juttelemme, mutta vauhtini hiipuu edelleen ja jään taas omaan yksinäisyyteeni. 

Kilometri kilometriltä maali lähenee. Neljä tuntia täyttyy ja takana on 41 km. Vielä viimeisen kilometrin aikana minua ohitetaan vauhdikkaasti. Lopussa on melkeinpä turhan paljon mutkittelua, maali näkyy, kuulen nimeni kuulutettavan ja Hannun kuvaavan tuloani. Ihmeen ketterästi hän siirtyy edelläni maaliin vaikka oma juoksukin on takana. Omat tuskatkin unohtuvat kun on muuta ajateltavaa. Olen maalissa.

 Nyt se vasta naurattaakin. 

Hannu on odotellut maalissa jo parikymmentä minuuttia. Heitämme läppää järjestäjien kanssa ja siirrymme sisään keitolle. Ruoka maistuu hyvältä näkkileivän kanssa ja elimistökin sen hyväksyy. Tekee mieli ottaa lisää.

Analysoin juoksuani. Voimat riittivät hyvin. Tankkaus oli onnistunut ja läpi talven kinoksissa työmatkat pyöräiltyäni peruskunnossa ei ollut valittamista. Pari viikkoa aiemmin tehty pitkä testilenkki 26km kahdessa ja puolessa tunnissa oli mennyt myös hyvin. 

Ongelma oli viimeisen kymmenen kilometrin aikana jäykäksi menneet jalat. Juoksukilometrejä kovalla alustalla ei varmaankaan ollut pohjalla tarpeeksi. Tammi-helmikuun aikana kävin juoksulenkillä ehkä puolenkymmentä kertaa, siinä saattoi mennä useampi viikkokin etten juossut. En muka jaksanut lähteä lenkille umpihankipyöräilystä väsyneenä. Maaliskuussa juoksukilometrejä sentään kertyi vajaa sata, samoin kuin huhtikuussa. Kaksi tai kolme juoksulenkki viikossa keskimäärin. Iskunkestävyyttä ja lajikohtaista kuntoa olisi varmaan pitänyt kehittää paremmin, niin olisi koivetkin kestäneet viimeisen kympin valittamatta. Tällaisia spekuloin, mutta mistäpä tuon tarkasti tietää.

Joka tapauksessa onnistuneen suoristuksen jälkeen on hyvä mieli hyvän aikaa.

72. Juha Kähkönen Nokia Marathon Team 4.07.33 +1.21.26

XXXIII Länsiväyläjuoksu 26.4.2009, 17.4 km

Minua huijattiin taas. Kysyin rakkaalta tyttäreltäni, joka on osallistunut Naisten kympille, että josko tällä kertaa lähtisi kanssani tällaisen hieman pitemmän juoksun juoksemaan. Tästä saa oikein mitalinkin. Sanoi, että ei. Ja sitten kohta ilmoitti, että että joo, tullaan me Sagan kaa. Minä heti ilmoitin itseni. Ja sitten hän sanoi taas, että ei kuiteskaan.

Minulla itselläni juoksumotivaatio oli jotenkin niin epämääräinen, että olisin tarvinnut kaverin. Onnistuneen Barcelonan maratonin jälkeen taustalla hiippaili ehkä ajatus elämän - eikun juoksemisen - tarkoituksettomuudesta. Nyt kun neljän tunnin raja maratonilla oli rikottu, niin mitä välii enää, kolmea ei saa rikki kuitenkaan. Partakin on sen kunniaksi ajettu veke. HCR:ään en ilmoittautunut, vaikka sen magia on jo vuosi sitten kumottu. Siinähän minulle kävi niin, että vasta viidennellä ilmoittatumisella onnistuin Helsinki City Runin runnaamaan.

Mutta enivei, tässä sitä taas kuitenkin ollaan, mukavassa kunnossa ja hyvässä säässä. Ajelin mopolla Otaniemeen ja kerholaisia parveilee paikalla runsain määrin. Ulkoministeri Stubb on avaamassa ulkoilmatapahtumaa ja osallistuu siihen itsekin. Ymmärrän, että minua huijattu positiivisesti.

Liikkuva äänestäjä and The Ulkoministeri

Näin hyvää säätä ei minun Länsiväyläjuoksu-historiani aikana ole ollut koskaan, shortsikeli. Juoksu etenee mukavasti ja voimat riittävät hyvin. Niin tietysti pitääkin näin lyhkäsellä matkalla, varsinkin kun takana ei ole pitkää löysäiltyä talvea, vaan edellinen maratonikin on vajaan kahden kuukauden takana. Viimeisellä parilla kilometrillä tunnistan tutun leidin vuoden takaa. Silloin hän jätti minut loppumatkalla, tällä kertaa osat ovat toisin päin. Moikkaan ja etenen maaliin, jaksan ottaa vielä reippaan loppukirinkin. Fiilis on hyvä!

Nautiskelen banaania ja juomaa ja katselen muita maaliintulijoita. Kerholaisia hengailee paikalla. Tapaan myös Heikin, joka suoritti tänään oman duathloninsa: kevyt kuudenkymmenen kilometrin fillarilenkki pohjalle ja siihen juoksu päälle. Uintia ei sentään tänään, reipasta menoa kuitenkin! Puen ajonahkat jäälle ja mopoilen kotiin.

Kerhomme iloiset aktivistit Liisa ja Mervi

633 1639 Juha Kähkönen Nokia Marathon Team 1:35:05 +33:16

Marató de Barcelona

Varhain sunnuntaiaamuna metro on täynnä juoksijoita. Juoksijoiksi heidät tunnistaa kengistä, repusta, varusteista, asenteesta, kaikesta. Ja siitä, että heillä on sama suunta kuin minulla. Barcelonetan metroasemalta pääsee L4:llä Urquinaonaan ja sieltä L1:lla Placa Espanyalle. Kävelymatkaa on puolisen kilometria ja koko matkaan menee 31 minuuttia. Reitti on tuttu, kun harjoittelin sen eilen noutaessani numerolappua ja chippiä. Menen juoksijoille varattuun messuhalliin, riisun ylimääräiset vaatteet ja survon ne eilen saatuun Barcelona Marato -reppuun ja luovutan repun vaatesäilytykseen. Aikaa on vielä runsaasti.

Juoksu starttaa vasta 8:30. Kiertelen hallissa ja huomaan vessajonon pitkäksi. Hölkkäilen hallia ympäriinsä ihmisten seassa ja tutkin juoksijoiden selkälappuja, joissa on etunimet. En näe suomalaisia.

Aika kuluu ja kohta väki rynnii ulos. Oviaukko on ahdas tuhansille juoksijoille. Muistelen lukeneeni noin yhdeksän tuhannen juoksijan ilmoittautuneen maratonille. Pääsen ulos ja etsin oman karsinani: 3:30-4:00. Ilmoitin pröystäillen tavoitteekseni alle neljän tunnin. Sehän tavoitteeni on, vaikken sitä koskaan ole saavuttanutkaan. Arkangelissa ei ollut kaukana, alle kahden minuutin päässä. Näen ensimmäisen suomalaisnimen ja juttelen Jukan kanssa lähtölaukausta odottaessamme. Sitten siinä on jo useampia suomalaisia: Gerd on pukeutunut kansallispukuun, tosin kengät eivät varmaankaan ole alunperin tähän asuun kuuluneet.

Laukaus kajahtaa. Kestää lähes sekunnilleen neljä minuuttia tepastelua kohti lähtöviivaa ennen kuin virallinen matka alkaa ja pystyn ottamaan juoksuaskelia. Ruuhka on silti vielä melkoinen. Sykemittarini toimii taas hassusti, se näyttää lukemia parinsadan kieppeillä.

On loistava juoksusää. Lämpötila on noin kymmenen astetta ja sade roikkuu ilmassa mutta ei pudottaudu, mitä nyt tihmoo hieman. Etenemme kohti Camp Nouta. Matkanopeus on alle 6 min/km ja ohittelen kanssajuoksijoita. Kohta kierrän massiivista jalkapallostadionia. Tänne täytyy vielä palata.

Ensimmäiseen viiteen kilometriin kuluu aikaa reilut 28 minuuttia. Täällä on mittapisteet viiden kilometrin välein ja heti niiden jälkeen tulee juottopisteet. Vesi on tarjolla pulloissa. Urheilujuomaa tarjotaan välillä pulloissa, välillä mukeissa. Urheilujuoma ei onneksi ole Gatoradea, jota kohtaan minulla on ennakkoluuloja, sillä minun epätieteellisen tilastomatematiikkani mukaan se on aiheuttanut minulle vatsaongelmia. Täällä juoma on sinistä tentun näköistä Poweradea joka menee alas mukavasti. Tällä reissulla vatsan kanssa ei ole ongelmia. Pullotarjoilu on kätevää, koska se vähentää ruuhkia juottopisteillä. On helpompi hörppiä juotavat matkan varrella kuin pysähdellä vähän väliä. Varsinkin loppumatkasta osaan arvostaa pullotarjoilua, sillä käyntiinlähtö pysähdyksen jälkeen kankein jaloin on aina rankkaa, parempi on pitää tasainen tahti yllä. Aiemmilla juoksuillani muistaakseni vain Dubaissa on juomatarjoilut olleet pulloissa.

Matka etenee mutkitellen. En ole aina aivan varma missä mennään, kun muistelen mutkikasta reittikarttaa. Reitti on hieno matkailukierros Barcelonan keskeisiin kohteisiin. Myöhemmin selviää, että reitti on muuttunut edellisvuodesta ja siitä kartasta, jota olen tuijotellut.

Seuraavan viiden kilometrin aikana ohitan yli sata ihmistä ja vauhti on hieman nopeampi kuin 5’30/km. Tämä vakiintuu nopeudekseni melkein 30 km kohdalle saakka. Katselen nimiä ihmisten selistä ja yritän bongailla suomalaisia. Ympärilläni puhutaan espanjaa, katalaania, ranskaa, italiaa, saksaa ja englantiakin. Juttelen hetken Katjan kanssa, mutta hän puhuisi mieluummin saksaa. Eikä Pauliinakaan osaa suomea. Myöhemmin Pepe kertoo, että juoksijoista puolet on Espanjasta, puolet ulkomailta.

Juoksijoissa on mukana paljon sellaisia, joilla on Tiibet-otsapanta. Matkan varrella on muiden joukossa kannustamassa oransseihin kaapuihin pukeutuneita munkin oloisia tyyppejä, jotka jotenkin yhdistän Tiibetiin. Tässä on jonkinlaista aktiviteettia ilmassa. Läpsäytän kättä munkin kanssa.

Katselen aktiivisesti ympärilleni. Muistutan itselleni, että olen täällä turistin töitä tekemässä eikä silloin kannata jättää nähtävyyksiä katsomatta. Sagrada Familia sävähdyttää ja tuijottelen korkeuksiin, vaikka kannustajia on kadunvarsi täynnä. Tännekin on palattava.

Joltakin edelliseltä reissulta jääneen geelipussin tyhjennän ennen 25 km juomapistettä ja hörpin vedet päälle. En tiedä onko se tarpeeseen, mutta mitäpä tuota enempää kantamaan. Yleensä minulla ei ole ollut omia eväitä juoksussa mukana, mitä nyt joskus tilkkanen whiskyä.

Juoksu kulkee kuin leikki ja laulu, ohitan kolmenkymmenen kilometrin aikana yli seitsemänsataa juoksijaa, mutta ensimmäisen suomalaisen huomaan vasta jälkipuoliskolla. Monen selkä ja takapuoli tulee tutuksi. On selkiä jotka etääntyvät ja häipyvät horisonttiin. On selkiä jotka ohitan, mutta jotka kohta taas ohittavat minut. On selkiä, joiden kanssa tahti sama pitkät matkat.

Ensimmäinen puolikas menee aikaan 1h 54min 33sek, joka on minulle hurja, mutta samalla hehtaarilla kuin ensimmäinen puolikas viime kesäkuussa Arkangelissa, joten en säikähdä. Rohkaistun ajattelemaan, että neljän tunnin alitus on mahdollinen, mutta samalla muistelen väsähdystä syksyisellä Espoon rantamaratonilla ja olen nöyrtyvinäni. Parissa kohdassa juostaan katua pitkä matka eteenpäin samalla kun nopeammat tulevat jo toista puolta vastaan. Avinguda Diagonalia juostaan noin viiden kilometrin osuus edestakaisin ja se tuntuu hieman tylsältä. Kääntymispaikan luokse on piristykseksi laitettu iso pääsiäismuna, torni nimeltä Torre Agbar vuosimallia 2005 ja kääntymispaikalla huomaan kaverin selästä että hän on Pekka. Morjestan ja juttelemme jonkin matkaa. Pekka on järvenpääläinen järvenkiertäjä ja maratoneja hänellä on takana yli kahdeksankymmentä. Saan kutsun Tuusulanjärven maratonille ja lupaan tulla jonakin keväänä. Lähestymme kolmenkympin kohtaa ja vauhti on käymässä minulle liian kovaksi. Hellitän hieman ja Pekka menee menojaan. On tämänkin vitosen vauhti vielä melkein 5’30/km ja ohitettujen määrä yli sata neljäkymmentä, mutta tästä eteenpäin ollaan hidastuvassa liikkeessä.

Sykemittarini käyttäytyy edelleen oudosti. Ajattelen jo heittää sykevyön menemään, mutta mitäpä sitä, kun se ei paina eikä vaivaa. Välillä mittari näyttää nollaa ja välillä kahtasataa. En välitä siitä, en tarvitse sitä, paitsi ehkä kellona. Kontaktia pitäisi olla sykevyöhön, sillä iho on hikimärkä, paita on märkä, lippalakki on märkä. Paitana minulla on tälläkin kertaa - varmaan jo neljättä maratonia - Neil Youngin konsertista heinäkuulta 2001 ostettu mukavasti kulahtanut teepaita. Kengät on Asicsit vuosien takaa, näilläkin olen maratonin tai kaksi aiemmin juossut ja hyvin tuntuvat pelaavan. Olivat mökkikenkinä pari kesää ja kun huomasin että ovat hyvässä kuosissa vielä niin otin takaisin palvelukseen reservistä. Mutta ehkä nyt olisi aika käydä taas kenkäkaupassa.

Kolmenkympin kohdalta Forumin nurkalta käännytään paluumatkalle merenrantaa pitkin. Kannustusjoukkojen pitäisi olla kotinurkilla Ciutadella-puiston kulmilla ennen 35 km ajanottoa. Meren äärellä ei ole kylmä, mutta ei erityisen lämminkään. Etenemme Olympia-satamaa ja uimarantoja sivuten kohti kahta korkeaa rakennusta, jotka toimivat tunnistettavina maamerkkeinä kaukaakin: Hotel Arts Barcelona ja Torre Mapfre. Ohittelen edelleen. Vauhti hiipuu, mutta on vieläkin nopeampi kuin 6min/km. Huomaan hokevani itselleni "kuuden minuutin vauhti riittää", sillä vauhdilla päästään vielä alle neljän tunnin suoritukseen.

Mutta nyt odotan jo kotijoukkojen näkemistä. Tunnistan oikealla Estación de Francia -rautatieaseman, jonne eilen saavuimme lentokentältä. Siitä ei ole vuorokauttakaan ja olen jo juoksennellut kaupunkia ristiinrastiin. Tällainen tutustumiskierros onkin tehtävä heti alussa niin kaupunki on otettu haltuun. Vuorokausi sitten kone oli juuri laskeutumassa.

Valitsen vasemman kaistan, sillä oletan kannustusjoukkojen olevan sillä puolella. Näen edessäni ambulanssin vilkut päällä. Juoksijat ohjataan oikeaan reunaan, jotain hässäkkää siellä on. Kohdalla huomaan että juoksijaa elvytetään, rintakehää pumpataan voimakkaasti.
Jälkikäteen luen mitä paikalla tapahtui.

Irlantilainen 27-vuotias Colin Dunne kuoli 34,5 km:n kohdalla.
“The Irish runner Colin Dunne, 27 years old, dies due to myocardium infarction extensive. The organisation of La Marató de Barcelona is sorry to inform about the death of the Irish participant Colin Dunne during the race, in km 34,5. The attention given immediately by Cruz Roja and the service 061 was unuseful because the
medical services have confirmed later that he died immediately.“

Matka jatkuu. Nyt näen! Tunnistan perheeni. Nopeat halit ja kuulumisten vaihdot. Kerron, että hyvin on mennyt, mutta nyt alkaa väsyttää. Matkaa on jäljellä seitsemisen kilometria.

35 km ajanottopiste on aivan lähellä, vettä ja urheilujuomaa ja matka jatkuu Ciutadella-puiston reunalla.

Väsymys kasvaa. Seuraavan viiden kilometrin aikana nopeuteni putoaa jo hieman hitaammaksi kuin 6min/km, mutta samaa tautia on muillakin - ohitan edelleen yli sata ihmistä tällä välillä. Saavumme Ramblalle ja juoksu alaspäin merta ja Kolumbuksen patsasta kohti alkaa. Jossain välissä on kivuttu ylöspäinkin. En enää juurikaan katsele maisemia, sillä väsymys painaa ja hoen mantraani "kuuden minuutin vauhti riittää". En siis huomaa onko Ramblalla tänään eläviä patsaita, kukkakauppiaita, maalareita tai taskuvarkaita. Juoksukamppeissa ei ole taskuja, kuten vanha antimaterialistinen sananlasku sanoo. Takkini on tyhjentymässä.

Kolumbuksen patsaalta käännymme taas ylöspäin. Juoksijamassaa on edelleen reilusti ympärillä. 40km ajanottopiste ja viimeinen juomapiste lähestyvät. Juoksu on vaivalloista, mutta en alistu kävelemään. En osaa. En tiedä mietinkö sitä edes teoreettisena mahdollisuutena. Jatkan juoksun kaltaista liikettä, josta on vauhti poistettu. Jos tähän asti olen ollut netto-ohittaja niin nyt minusta on tullut bruttohävittäjä. Hävitän säästettyjä minuutteja ja vaikka hoen mantraani, alan pelätä, ettei kuuden minuutin vauhti riitäkään. Tiedän kyllä että se riittää, mutta vauhtini ei ole enää kutosen vauhtia vaan se putoaa hitaammaksi. Se alkaa olla lähempänä seitsemää kuin kuutta ja neljän tunnin aikaraja lähestyy uhkaavasti.

Onneksi myös maali lähestyy. Viimeinen pitkä suora alkaa ja sen päässä häämöttää jotakin maalirekvisiittaa. Nyt minua ohitellaan, mutta maali lähestyy. Kuitenkaan se mikä näkyy, ei vielä lähemmäksi tultua osoittaudukaan maaliksi vaan vielä on käännyttävä ja ohitettava valemaali ja käännyttävä ja lopulta siellä on kai oikea maali, kun näyttötaulu näyttää numeroita. Numeroita, jotka ovat jo yli neljän tunnin suuruisia. Siellä on siis maali ja lähdöstä on kulunut jo yli neljä tuntia. Maalin takana näkyy hienosti Palau Nacional ja Avinguda Maria Christinan kukkaan puhjenneet suihkulähteet. Tai näkyisivät mutta en minä sellaisia huomaa.

Minä tuijotan maalitaulun mittarilukemia jotka ovat yli neljän tunnin, mutta en minä niistäkään huolestu. Sykemittari, jonka kellotoiminto on kunnossa, kertoo kuitenkin pienempiä lukuja. Lisäksi muistan, että pääsin lähtöviivalle vasta neljä minuuttia lähtölaukauksen jälkeen, joten tiedän, että alle neljän tunnin tässä vielä mennään. Juoksen mutta ei sitä juoksuksi viitsisi kutsua. Katson myöhemmin maaliintulovideota ja kovin väkinäiseltä se juoksu näyttää. Kun aiemmin ohitin juoksijoita yli seitsemän ja puoli sataa neljänkymmenen kilometrin aikana, niin viimeisen reilun kahden kilometrin aikana minut ohittaa yli sata ihmistä. Mutta joka tapauksessa olen maalissa. Olen väsynyt, todella väsynyt, mutta olen maalissa. Ja olen maalissa alle neljän tunnin nettoajalla! Minä tein sen! Huippuaika, oma ennätykseni ja alle neljän tunnin aika! 3.57.30. Tämä on kova juttu! Kymmenes täysmaratonini ja nyt alle neljän tunnin!

Saan mitalin ja jonotan chipin poistoon. Otan vettä ja syön omenaa. Omena on sopivan raikasta ja tuntuu pysyvän sisällä. Laitan mitalin kaulaani että se pysyisi tallessa - vai laittoiko joku muu sen jo kaulaani. Ei voi muistaa.

Joku vieressäni ottaa omenasiivuja ja survoo niitä taskuihinsa, varmaan saksalainen ajattelen ja tulee mieleen vanha vitsi "tummeli on huono sulatejuusto" . Epäkorrektia. Kerään käsiini urheilujuomapulloa, vettä, banaania ja omenaa ja hoipun halliin, jossa on varustesäilytys. Matkalla on portaita ja vauhtini on hidas. Pääsen lopulta jonoon ja saan reppuni. Hoipun hallin perälle, etsin itselleni sopivan tilan seinän vierestä ja laskeudun alas. Se ei käy helposti. Juttelen vieressä olevan puheliaan katalaanin kanssa. Vähän. Minä en ole puhelias. Minä olen väsynyt. Olen myös jossain määrin onnellinen, mutta en ole varma ymmärränkö sen. Vaihdan kuivaa ylleni. Se käy kovin hitaasti. Kun olen lopulta valmis, survon hikimärät vaatteet reppuni. Laitan repun pään alle ja suljen silmäni. Nukahdan. Näen untakin.

Kun avaan silmäni huomaan naapuripariskunnan katsovan minua, kenties hieman huolestuneena. Nousen ylös, kerään kamppeeni ja lähden. Ulkona huomaan vasta nyt suihkulähteet, jotka ovat heränneet toimimaan. Etenen kohti Espanya-aukiota ja metroa, matkalla kysyn turisti-infosta reititysohjeet Tibidabolle. Kotimatkalla metrossa on paljon kaltaisiani, juttelen saksalaisen veteraanijuoksijan kanssa.

Kotona kiipeän viidenteen kerrokseen. Tiedän että ylöspäin meno tänään on helpompaa kuin alaspäin tulo huomenna. Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan: tänään ehdimme vielä tekemään retken vuorelle.

Tibidaboon pääsee bussilla Placa Catalunyalta, mutta päätämme olla tuhlaamatta aikaa ja menemme taksilla. Kuski ajelee reipaasti kiemuraista tietä ja ylhäältä avautuvat hulppeat näkymät Barcelonan kaupunkiin. Vuorella on huvipuisto ja vuoren huipulla Pyhän sydämen kirkko. Kirkon huipulla pronssinen Kristus levittää käsiään. Alhaalla on Barcelonan kaupunki. Siellä on paljon nähtävää vielä moneksi päiväksi.

5158 JUHA KäHKöNEN NOKIA MARATHON TEAM FIN 03:57:30

http://www.maratobarcelona.com/

Espoon Rantamarathon

Espoo juhlii 550 vuottaan ja järjestää sen kunniaksi Rantamarathonin. Ensimmäinen puolikas tosin pitää "kärsiä" mäkisellä metsätiellä, mutta rantaa riittää toisella puoliskolla. Sää Espoon ensimmäisellä maratonilla on hienon syksyinen, aamulla kylmää mutta ei enää lähtöhetkellä.

Tämä tapahtuma on ensimmäinen laatuaan, mutta tuskin viimeinen. Alku lupaa hyvää, osallistujamäärä on runsas, aurinko paistaa ja reitti on mukava - joskaan ei ennätysten tehtailuun sopiva. Minulle tämä on yhtä ainutkertainen kokemus kuin kaikki muutkin maratonit, toista kertaa en voi tähänkään virtaan astua, kun olen sellaisen lupauksen mennyt tekemään. Lenkkeilykaverini Mauno määritteli tämän asenteen "juoksemisen donjuanismiksi".

Matkalla on mukana mukavaa porukkaa. Lähdössä tapaan Arkangelin reissulta tutut Lapin kullat, Riitan ja Liisan. Myös Pieksämäen Jouni on nähty, mutta minä en häntä tällä kertaa tavannut. Henkka soitteli jo aiemmin ja kertoi olevansa tulossa. Henkka juoksi elokuussa HCM:n ja on jälleen juoksuun lähdössä, tällä kertaa isäntänä Kaliforniasta saapuneelle Chrisille. Tapaan heidät lähtötunnelmissa. Myös Chris on vanha tuttu, edellisestä tapaamisesta on kyllä vierähtänyt jo 15 vuotta. Ja Lappalaisen Heikkikin on samassa lähdössä.

Espoon kaupungin edustaja pitää puheen suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Lyhyen, onneksi - ja pääsemme matkaan. Ystäväjoukko hajaantuu pian joka puolelle. Taidan ohitella ja edetä muuta joukkoa nopeammin. Fiilis on hyvä ja juoksu kulkee.

Sitten yhtäkkiä edessä on tuttu mies Arkangelin reissulta; Mauri ja muita häjyjä Seinäjoen suunnalta. Juoksemme kimpassa puoleen väliin saakka. Maurilla on menossa vuoden 21. marathon, minulla kolmas. Kahden kympin kohdalla huomaan että vauhti on minulle liian häjyä, mutta sinnittelen kintereillä viralliseen puolimatkaan saakka. Sitten annan kiireisempien mennä.

Ensimmäinen puolikas menee aikaan 1.58. Vauhti ei ole niin kova kuin edellisellä maratonilla mutta kova kuitenkin, kun ottaa maaston mäkisyyden huomioon. Ehkä siis liian kova. Ennätystä en uskonut alunperinkään syntyvän enkä neljän tunnin rajan rikkuvan, mutta jostakin hieman yli neljän tunnin ajasta olen elätellyt toiveita. Voimavaroja on kuitenkin jo vahvasti tuhlailtu.

Rantareitin varrella on hienoa katseltavaa. Ja aurinko paistaa. Saa katsella kuinka vaatimattomasti kalastajat merenrandamil asustelevat, vaatimattomasti, mutta silti niin viihtyisästii. Kirkkonummen rajamailta etenemme rantoja pitkin Helsingin tuntumaan. Heli on Heikkiä kannustamassa kahdessakin paikassa ja minä saan kannustuksesta osani. Maratoonari on vähään tyytyväinen olio, se etenee veden, urheilujuoman ja taputusten voimalla. Timo on kannustamassa 24 km kohdalla. Nyt vielä juoksu kulkee vaikka paras terä onkin tylsynyt.

Jossain 30km kohdilla, saattaa olla Westendiä, ihmiset kannustavat: Jyrki, Jyrki. Minä olen Juha, en Jyrki, tekee mieleni huutaa, mutten jaksa. Vilkaisen taakseni, tutunnäköinen mies siinä ohi painamassa, hyvässä voimassa. Lohdutan itseäni ja muistelen Vantaata 2004, jolloin minä ohitin Jyrkin. Sinnittelen ehkä kilometrin verran Jyrkin rinnalla ja haastattelen juoksutoveria: montas olet juossut, mitä, missä ja milloin. Kertoo, että kerran vuodessa on hyvä tahti, ensimmäinen 2001, väliin oli kiireitä että jäi yksi vuosi välistä. Annan sitten Jyrkin mennä ja jättäydyn omaan tahtiini. Nyt olen vielä alle 4 tunnin vauhdissa, keskimäärin siis, sillä hidastuvassa liikkeessä minä olen.

Jano.

Juoma on Dexalia, siihen olen tottunut, helposti juotavaa. Päälle vettä ja rusinoita. Tunnen voimieni hiipuvan ja haen apua rusinoista. Myös banaania maistan. Suolakurkkuakin on, mutta ei oikein tällä kertaa maistu.

Jano.

Rusinat varmaan janottaa. Ei kuitenkaan ole vatsanväänteitä. Uskoni Gatoraden yhteensopimattomuuteen vatsani kanssa vahvistuu, minä olen Dexal-mies. Edellisellä juoksullakaan ei ollut vatsaongelmia, urheilujuomana oli sokeroitu tsai. Tätä täytyy vielä tutkia...

Jano.

Viimeiset kolme kilometriä ovat hitaita, hitaita. Tämä jano ei juomalla lähde. Seuraava juomapiste on maalissa. Voimat ovat lopussa. Kävellen joku toinen menisi nopeammin.

Jano.

Potkin väsyksissä oikealla jalallani vasemman jalan sisempää "nuppiluuta". Olen jo potkinut sen verille.

Maali.

Emmi huutelee minulle, huomaan hänet vasta ihan kohdalla. Kokeilen loppukiriä, mutta krampata meinaa. Pääsen maaliin. Joku tyttö etsii minut käsiinsä ja antaa mitalin, itse en olisi moista huomannut kaivata. Hitaita ovat liikkeet. Henkka ja Chris käyvät jutussa, heillä meni alle neljän tunnin. Chris kertoo, että koville otti mutta Henkka ei antanut luovuttaa. Mauri odottelee poikaansa, oma aika vanhaa tuttua sarjaa, reilusti alle neljän. Sovimme jatkavamme harjoittelua. Maurilla on Berliini jo viikon päästä. Jaakko myös veti kovaa, vanha kerhokaveri, vähän yli kolme tuntia.

Omasta juoksustani osaan kertoa muille vain että lopussa sippasin. Että viimeiset kolme kilometriä veivät varmaan kymmenen minuuttia per kilometri. Juon, istun, syön banaania. Saan pidettyä mitalini tallessa.

Sitten pukeudun ja Emmin kanssa laahustan autoon, ajamme kotiin. Aurinko paistaa, eilen ajattelin että tulisin tänne mopolla. Parempi etten tullut.

Kotona suihku ja kylmä olut. Tunnin päästä ruoka maistuu jo hyvin. Olo on sellainen, sankarillinen.

Ei aika huono ollut vaikka vauhti lopussa hiipuikin. Ääneen ilmaistu tavoitteeni oli neljän ja viiden tunnin välissä. Siihen tavoitteeseen olen päässyt joka kerta.

367

Juha Kähkönen

57

Nokia Marathon Team

716

4:17:21